Synnytyskertomus

VAROITUS! Tässä tekstissä tulee olemaan melko (hyvin) yksityiskohtaista kuvailua synnytyksestä, en ota vastuuta jos sua alkaa ällöttämään. Tämä on tarkoitettu lähinnä itselleni muistoksi, mutta myös jokaiselle jota synnytyskertomukset kiinnostavat. 

Esikoiseni, suloinen pieni tyttävauvani täyttää huomenna seitsemän viikkoa. Se on alkanut naureskelemaan milloin mulle, milloin iskälle tai ihan yksikseen. Se nukkuu välillä kiltisti ja joskus itkee ilmavaivoja. Aamuisin käymme Zazan kanssa lenkillä ja meillä on päivän jokaiselle imetykselle oma asema; aamuisin lastenhuoneen keinutuolissa, ennen lounasta olohuoneen nurkkasohvalla, lounaan jälkeen telkkarin ääressä, iltapäivällä sängyllä päiväpeitolla makoillen, päivällisen jälkeen villi kortti joko pihalla, ruokapöydän ääressä tai nurkkasohvalla ja yöllä sängyssä. Nyt kun vielä muistan jotakin synnytyksestä, haluan kirjoittaa kaiken ylös. Saa nähdä minkälainen romaani tästä tulee.

Laskettu aika: perjantai 30.4.

Perjantaina 30.4. oli laskettu aika. Olo oli virkeä ja koristelin meidän kodin serpentiinillä ja vappupalloilla. Illalla kaivoin Maartenin kanssa kukkapenkin ja istutimme kolme timanttituijaa. Vauvaa ei vielä kuulunut, eikä minusta ollenkaan tuntunut siltä, että alkaisin kohta synnyttää.  Kaupassa joku nainen kyseli, milloin on laskettu aika. Kun sanoin että tänään, nainen näytti äimistyneeltä. Koko raskausajan tuota laskettua aikaa on pidetty kuin maagisena rajana. Vaikka synnytysvalmennuksessa (siinä yhdessä ainoassa, jossa ehdin käydä ennen kuin kaikki peruttiin Korona-pandemian takia) sanottiin, että on aivan normaalia, että vauva syntyy kaksikin viikkoa lasketun ajan jälkeen. 30.4. jälkeen mun olo alkoi toden teolla olla odottava.

Jotkut odottajat valittivat Facebookin Huhtikuiset 2020-ryhmässä, kuinka ärsyttävää on kun kaikki koko ajan kyselee että joko vauva on syntynyt. Mua ei ärsyttänyt yhtään että multa kyseltiin, sen sijaan mua ärsytti se koko ryhmä joten erosin siitä. Muutaman päivän päästä liityin luontevasti Toukokuiset-ryhmään. Kävin äitiyspolilla tarkastuksessa ja vauvan kooksi arvioitiin 4,1 kg. Sain uuden ajan torstaille 7.5. klo 8, jolloin arvioitaisiin, onko tarvetta synnytyksen käynnistykselle. Ajatus käynnistämisestä tuntui jostain syystä epämiellyttävältä, toivoin että synnytys käynnistyisi mieluummin itsestään.

Aaltoilu alkaa: keskiviikko 6.5.

Lauantai-iltana olin tuntevinani jotain menkkakivun tapaista. Supistukset kuitenkin antoivat odottaa itseään keskiviikkoon 6.5. asti. Heräsin klo 5:30 siihen, että alavatsa kramppaa ja tuntuu sellaista menkkakipua. Kipu hellitti hengittämällä syvään. Herätin vahingossa Maartenin mun huokailulla ja se oli jo ihan valmis lähtemään sairaalaan. Passitin sen kuitenkin töihin ja jäin kotiin hengailemaan. Maartenin veli Toni oli ollut meillä kylässä vappuaatosta lähtien ja kävimme sen kanssa kirpparilla ja ostoksilla. Välillä mun täytyi hidastaa jo muutenkin pingviinimäistä kävelyäni, sillä supistuksia tuli koko ajan 15 minuutin välein. Luulen, että sain supistukset käynnistymään kaiken maailman touhuilulla. Vappuaatosta lähtien tein hulluna puutarhatöitä, kärräilin multaa kottikärryissä ja kannoimme risuja siirtolavalle. Maarten kysyi leikinkö kenties haudankaivajaa kun tongin pihalle uusia kukkapenkkejä. Sisällä pesin lattiat ja tamppasin mattoja. Tiistai-iltana kävimme saunomassa Maartenin kaverin Miikan luona. Sanoin, että nyt saunotaan sitten niin täysiä, että synnytys käynnistyy. Haluan uskoa sen toimineen.

Supistukset jatkuivat leppoisina koko keskiviikkopäivän, sain ne menemään ohi hengittelemällä ja niin sanotusti sheikkaamalla bootya. Mulla supistukset tuntuivat alavatsalla. Kuvittele menkkakipu (pahoittelut mieslukijalle, tätä on vaikea kuvata muutoin), suonenveto ja kylkeen ilmaantuva pistävä kipu kun on juoksemassa ja unohtaa hengittää. Nämä kolme tuntemusta keskitettynä alavatsaan, siltä se tuntui. Kohtu tuntui kovalta ja kun supistus meni ohi, se taas pehmeni ja rentoutui vieden kivun mennessään. Illalla seitsemän aikoihin supistukset alkoivat pikkuhiljaa voimistua ja tuntumaan 10 minuutin välein. Tällöin aloin kirjaamaan supistusvälejä paperille.

Ei enää pelkkää latenssia: torstai 7.5. aamuyö

Kävimme nukkumaan puolenyön aikaan, mutta heräsin kahden maissa voimakkaampiin supistuksiin. Niitä tuli jo alle kymmenen minuutin välein. Olin lukenut jostain, että ensisynnyttäjän on lähdettävä sairaalaan, kun supistukset tuntuvat säännöllisesti viiden minuutin välein. Herätin Maartenin ja sanoin, että aletaan tekemään pikkuhiljaa lähtöä sairaalaan. Maarten kävi tankkaamassa autoa ja mä keitin kahvit ja paistoin lihapasteijoita sairaalaan evääksi. Lähtö oli rauhallinen, emmekä pitäneet mitään kiirettä. Mulla oli mukana kaiken maailman nyssäköitä, joissa mulla oli paljon eväitä ja herkkuja, hygieniatarvikkeet, vähän vaatteita ja lukemista. Aamu oli juuri valkenemassa ja ajaessamme Lapualta Seinäjoelle edessämme oli vaalean violetti taivas sekä täysikuu, joka hohti vaalean hiipuvana ennen uutta päivää. 

Mut otettiin sairaalassa vastaan ja tehtiin pientä kyselyä. Maartenin piti jäädä ulos odottamaan. Lääkäri teki mulle melko kovakouraisen sisätutkimuksen jonka seurauksena limatulppa irtosi. Kysyin, miltä limatulppa näytti ja lääkäri ojensi verisen kätensä mun kasvojen lähelle. No, itsepä kysyin. Olin kolme senttiä auki. Odottelin yksin perhehuoneessa ja kätilö tuli laittamaan mut käyrille (eli mun piti maata kyljellään ja vatsaan laitettiin anturit, joilla kuunnellaan vauvan sydänääniä). Samalla mua alkoi supistelemaan paljon kovemmin kuin aiemmin ja kätilö tokaisi vain töykeästi että mä en osaa rentoutua tarpeeksi ja että mun pitäisi nyt harjoitella hengittämistä. Sydänäänet oli ok ja mut passitettiin tunniksi kävelemään. Soitin Maartenille ja kävelimme Kyrkösjärven rantaan syömään eväitä. Mulle tuli voimakkaalta tuntuvia supistuksia reilu viiden minuutin välein ja ne menivät ohi hengittämällä ja nojaamalla tai roikkumalla Maartenin olkapäistä. Meidät käskettiin lähtemään kotiin, sillä mulla oli kuullemma käynnissä latenssivaihe. 

Päätimme mennä mäkkärin drive in -kaistalle, sillä arvelin tämän olevan viimeinen ateriani ennen synnytystä. Puhisin kun Maarten teki tilausta. Söin juustohampurilaisen ja ison mansikkapirtelön, johon pyysin ekstrana suklaakastiketta. Pirtelö ei ole koskaan maistunut niin hyvältä. Ajoimme kotiin Lapualle ja pyysin Maartenia ajamaan varovasti kuopista. Kotona menin sängylle makoilemaan ja laitoin rentoutusharjoituksen soimaan puhelimesta. Zaza luultavasti arvasi, mistä on kyse ja tuli hulluna kiehnäämään mun mahaa vasten ja yritti lohduttaa mua. Koitin nukkua ja ottaa rennosti, mutten oikein pystynyt. Otin jumppapallon sängylle ja nojailin siihen hetken kontillani, kunnes alkoi oksettaa. Juoksin vessaan laattaamaan ja pyysin Maartenia soittamaan sairaalaan. Puhelimessa ihmeteltiin, että mut on laitettu takaisin kotiin pelkän Panadolin voimalla. Mua kehoitettiin menemään kuumaan suihkuun ja lähtemään sairaalaan kun kivut alkaisivat olla niin kovia, etten enää pärjäisi kotona. 

Menin suihkuun ja sen viiden minuutin aikana sain kolme niin kovaa supistusta, etteivät ne enää menneet ohi hengittämällä. Maarten toi mulle vaatteet ja lähdimme takaisin sairaalaan. Maarten kysyi, ajaisiko taas varovasti kuopista ja sanoin että nyt saa sitten painaa ihan reippaasti kaasua. Se teki työtä käskettyä ja pisti tallan pohjaan. Supistusten aikana Maarten puristi mua kädestä ja kehui miten hyvin mä pärjään. Se auttoi jaksamaan. Aloin ajatella supistuksia meren aaltoina. Ajattelin elokuista Espanjan matkaa Tytin kanssa, kun kelluimme meren aalloissa ja olin juuri saanut tietää olevani neljännellä viikolla raskaana. 

Sairaalassa mut tarkistettiin ja olin edelleen kolme senttiä auki. Kätilö kysyi multa, oliko tilanne edennyt edellisestä tarkistuksesta ja sanoin olleeni silloinkin kolme senttiä auki. Musta tuntui vähän pahalta ettei synnytys ollut edennyt ollenkaan vaikka oli kulunut jo muutama tunti (tässä kohtaa mulla alkoi vähän pätkiä ajantaju, muttta kello oli ehkä neljä) ja pelkäsin, että mut lähetetään taas kotiin. Kätilö kävi kuitenkin tarkistamassa mun potilastiedot koneelta ja sanoi, että synnytyshän on lähtenyt jo hienosti käyntiin. Vaikka olin edelleen vain kolme senttiä auki, kohdunkaula oli hävinnyt ja muuttunut reunoiltaan pehmeäksi. Mut otettiin osastolle ja sanoin parkkiksella malttamattomana odottelevalle miehelleni että menee jonnekin nukkumaan. Kätilö kysyi, millaisia kivunlievityksiä toivon käytettävän. Sanoin, että mulle saa ihan tarjoilla kaikkea mitä löytyy sitä mukaa kun kivut kovenevat ja etten halua leikkiä mitään luomusynnyttäjäsankaria. Kätilö kysyi, otanko kipupiikin vai jatketaanko Panadol-linjalla ja sanoin, että kipupiikki kiitos.

Vihdoin synnytyssaliin: torstai-ilta

Piikki persiiseen ja käyrille. Söin ilmeisesti banaanin ja soitin äitille hourailevan puhelun. Olin ihan tiloissa piikistä ja kuuntelin puhelimesta jotain metsän ääniä. Kävin pissalla, mutta liriseminen ei loppunut vaikka pissaaminen loppui. Sanoin muistaakseni kätilölle, että musta taitaa vuotaa lapsivettä ja sitähän se oli. Kipupiikin vaikutus lakkasi ja mun oli vaikeaa maata paikoillaan käyrillä, joten sain vihdoin luvan mennä synnytyssaliin. Soitin Maartenille voitonriemuisena että nyt äkkiä sairaalalle. Kello oli tällöin noin kahdeksan illalla. 

Kun Maarten tuli synnytyssaliin, sitä odotti synnytysvaatteissa sänkyyn nojaileva ja puhiseva vaimo. Kätilö sanoi, että voisin kokeillla kuuman suihkun jälkeen ilokaasua, tai itseasiassa saatkin heti kokeilla ilokaasua ja mä vedin sitä heti ihan huolella. Pää tuntui sumenevan mukavasti. Menin suihkuun ja Maarten veti ilokaasuletkun kylppäriin mukaan. Vedin siinä suihkua ja kaasua vuorotellen ja sovittiin Maartenin kanssa koodisanat siltä varalta etten kohta enää pystyisi puhumaan. Kun sanoisin ”kaasua”. Maarten ojentaisi heti ilokaasuletkun. Kun sanoisin ”lepakko” tai ”muki”, saisin keltaisen lepakoin koristellun pillimukin. Samalla yöuoron kätilö aloitti työvuoronsa ja toi saliin violetin ilmatäytteisen ammeen, johon saisin mennä ottamaan supistuksia vastaan. Vedin ilokaasuöverit ja laattasin suihkun lattialle. Havaitsin sen maistuvan banaanille ja ihmettelin, missä vaiheessa olin ehtinyt syödä banaania. Maarten maistoi myös ilokaasua ja sanoi sen maistuvan hieman kummalliselle. Mä en kiinnittänyt makuun mitään huomiota, sillä keskityin vain sen vaikutukseen.

Siirryin altaaseen ja lilluin siellä ihan kaasuissa. Laitoimme radion soimaan, YleX valikoitui kanavaksi. Supistukset tuntuivat tosi voimakkailta, siltä kuin joku kouraisisi alavatsan rullalle ja vetäisi sitä ylöspäin. Sellainen massiivinen kramppi. Aloin tunnistamaan, milloin seuraava supistus olisi tulossa ja kiskaisin ilokaasua. Painottomassa tilassa kelluminen tuntui hyvältä. Katsoin Maartenia silmiin, se silitti mua ja piti kädestä. Tunsin jotain todella syvää yhteyttä siihen siinä altaassa lilluessa. Oli niin siistiä jakaa tällainen kokemus rakastamansa ihmisen kanssa. Pian syntyisi meidän oma lapsi. Radiosta tuli ihanan kuuloinen biisi, jota en ole koskaan kuullut. Käskin Maartenia kirjoittamaan biisin ja esittäjän muistiin. Se oli Neiti Olgan Kesäkuu. Katselin synnytyssalin kattoa ja sen ilmastointikanavan aukkoja. Aukot näyttivät mun mielestä Viron lipuilta, vaikka ne olivat vain ihan valkoisia, pyöreän muotoisia tavallisia ilmastointiaukkoja. 

Makoilin altaassa jonkin aikaa ja join muistaakseni mustikkakeittoa, jonka myös oksensin pois. Huomasin, etteivät juomani nesteet enää tahtoneet pysyä sisälläni ja aloin muistuttaa rusinaa altaassa 1,5 tuntia lilluttuani. Kätilö tuli kysymään, haluaisinko jatkaa altaassa makoilua vai haluaisinko kenties epiduraalin. Sanoin, että vaikka altaassa olo oli ihanaa, voisin tulla sieltä jo pois ja ottaa epiduraalin. Pyysin myös, että voisin saada nesteitä tipan kautta, sillä juotuna vesi ei enää pysynyt sisälläni. Kaikin puolin oli aivan ihanaa, että kätilö tarjoili erilaisia kivunlievityskeinoja tavalla, josta minulle tuli huomioitu ja tärkeä olo. Oli mahtavaa saada ja pystyä valitsemaan, eikä missään vaiheessa tullut epävarma ja pelokas olo. Nousin altaasta ja kätilö kysyi, mitä haluaisin mahdollisesti pukea päälleni. Sanoin, että olisin mieluummin alasti, sillä olin niin kuumissani ja musta joka tapauksessa valuisi jotain että ihan turhaan sitä vaatteita sotkemaan. Se sopi mainiosti ja menin makaamaan sängylle. Aamulla limatulpan irroittanut venäläislääkäri oli tullut takaisin töihin ja tutki minua. Hän repi jäljelle jääneet kalvot auki ja minusta tulvahti lisää lapsivettä ulos. Lapsen päähän asennettiin scalp-anturi ja mulle laitettiin kohdunkaulan puudute. Supistuskivut alkoivat hieman helpottaa. Olin tässä vaiheessa 6 cm auki.

Minua pyydettiin makaamaan kyljelläni sängyllä, kun anestesialääkäri tuli laittamaan mulle epiduraalia. Olin tässä vaiheessa jo totaalisen kaasuissa, mutta muistan että lääkärillä oli tosi rauhallinen ääni, kerroin sen sille. Epiduraalikatetrin ja varsinaisen puudutteen laittaminen oli oikeastaan ainoa hetki koko synnytyksessä kun kiroilin kunnolla. Se nimittäin tuntui todella viiltävältä ja tympeältä kivulta selän nikamissa. Mun piti maata 20 minuuttia molemmilla kyljillä, jotta puudute leviää tasaisesti. Tämän jälkeen mut valtasi euforinen tunnottomuus. Suoneen laitettiin oksitosiinitippa ja vauvan sykettä seurattiin scalp-anturin kautta. Tässä vaiheessa kello oli puolen yön tietämillä ja kätilö kehoitti meitä lepäämään. Maarten nukkui synnytyssalin sohvalla ja mä sängyllä. 

Grande finale: perjantai 8.5. aamuyö

Heräsin kolmen maissa pissalle. Oli hassua käydä vessassa kun musta roikkui se scalp-johto, oli tosi hassua ajatella, että se on kiinni vauvan päässä. Mulle oli tullut vähän kylmä, joten sain sairaalakaavun päälle. Tunsin supistuskipujen palaavan, joten kätilö lisäsi mulle epiduraalia. Mulle laitettiin pähkinän muotoinen jumppapallo jalkojen väliin, jotta avautuminen edistyisi. Mua särki päätä ja sain panadolia. Torkuin pari tuntia ja avasin silmäni viiden maissa. Oli hiljaista ja rauhallista. Maarten nukkui sohvalla ja musta tuntui että mulla on kakkahätä. Olikohan tää nyt sit se tunne josta kaikki puhuu. Hetki, jolloin saa alkaa ponnistaa. Olin vähän jumissa kyljelläni pähkinäpallon ja kaiken maailman johtojen ja antureiden kanssa. Mulla kesti hetki ennen kuin yletin pääni takana piileksivään hoitajan kutsunappiin. En herättänyt vielä Maartenia, tämä hetki tuntui jotenkin omalta ja kummallisen rauhalliselta.

Kätilö tarkisti tilanteen ja totesi, että olen kokonaan auki. Otettiinkohan tässä vaiheessa scalp pois. Olin parin päivän supistelun ja valvomisen jäljiltä ihan väsyksissä, joten päätin että tämän ponnistusvaiheen aion ottaa niin rennosti kuin mahdollista. Olin kuullut jostain, että vauva tulisi ulos vaikka vain hengittelemällä, niin juuri päätin tehdä. Sain vielä kerran epiduraalia ja herätin Maartenin. Sanoin, että aion tässä vain hengitellä ja kakkailla vauvan ulos. Muutenkin muistan hourailleeni koko yön ihan sekavia, varsinkin epiduraalin saannin jälkeen kun sain puudutteen myötä voimia puhumiseen. Onneksi synnytyssalin nurkassa ei ollut videokameraa, niistä jutuista olisi nimittäin varmaan voinut koostaa Maailman paskimmat vitsit -kirjasarjan. Halusin keskustella erilaisista ponnistusasennoista. Mulla oli alunperin yhtenä vaihtoehtona, että kokeilisin synnytysjakkaraa tai seisaaltaan ponnistamista Maarteniin nojaten. Päätimme testata, voisiko jälkimmäinen toimia. Nousin istualtaan ja Maarten tuli eteeni seisomaan. Hän auttoi minu ylös ja huone alkoi heti pyöriä. Totesin että juu eiköhän mennä takaisin sängylle, sillä mulla ei ollut yksinkertaisesti voimia seisomiseen.

Hengittelin ja olin hyvällä tuulella. Päätin etten kiiruhtelisi lainkaan, vauva saisi tulla ulos kun olisi valmis. Kätilö esitteli ihanaan tapaansa erilaisia ponnistusvaihtoehtoja ja halusin kokeilla turkoosin väristä cub-tyynyä. Se oli U-kirjaimen muotoinen paksu tyyny, jota vasten nojataan kontillaan. Nousin sängyllä kontilleni cub-tyynyn päälle ja jatkoin hengittelyä. Kello oli muistaakseeni 6:15. Keinuttelin lantiota hengitysten tahtiin, kätilö kehoitti mua ponnistamaan aina kun tunnen supistuksen. Epiduraalin vuoksi en niitä juurikaan tuntunut, mutta ponnistelin (tai omien sanojeni mukaan kakkailin) painetta ulospäin aina muutaman hengityksen välein. Pikkuhiljaa paineen tunne alkoi kasvaa ja päätin että noniin eiköhän nyt ole aika. Tilanne oli ehkä väsymyksenkin vuoksi hieman unenomainen, mutta päällimmäisinä tunteina oli rauhallisuus ja turvallisuus. Maarten oli mun vasemmalla puolella kun hengittelyni muuttui koko ajan enemmän ähinäksi. 

Synnytysraporttia kirjoittanut kätilö ilmestyi katsomaan ähinääni ja ihmettelin, kun ne molemmat alkoivat yhtäkkiä kannustaa ja kehumaan, että jatka vaan ponnistelua, hyvin menee. Kätilö sanoi, että nyt vauva syntyy. Aloin ponnistamaan voimakkaammin ja aloin tuntemaan kuinka vauvan pää alkaa puskea ulos. Sitä tunnetta on tosi vaikea kuvailla, enkä ihan tarkasti enää sitä muistakaan, mutta ajattelin että tätä ei voi nyt tähän jättää, sen verran alkoi tuntumaan kiristystä ja kipua. Kätilö kysyi, haluaisinko kokeilla vauvan päätä, se näkyy jo. Kokeilin oikealla kädellä ja tunsin pienen kuulamaisen ja nahkean päälaen. Voimistin ponnistuksia ja aloin ajattelemaan, että koitan kohdistaa paineeni alapäähän ettei silmät pullahda päästä. Muistelin kuulemiani ponnistusvinkkejä: muista hengittää reippaasti, synnytys on kuin urheilusuoritus, pidä leuka rentona jne. Siirryin voimakkaammasta ponnistelusta ihan puhtaaseen ulossurvomiseen, eli hengitin voimakkaasti pari kertaa ja ponnistin niin kovaa kuin vain kykenin. Tätä sain tehdä ihan vain muutaman kerran kun kuulin kätilön sanovan, että nyt vauvan pää syntyy. Tunsin riipivää kipua alapäässä ja huusin Maartenille ”KAASUA!” jolloin se antoi mulle ilokaasumaskin. Otin hatsit ja jatkoin pusertamista. Lopulta pää plumpsahti ulos ja sen mukana koko vauva molskahti ulos kello 6:45. Se tuntui kuin lämpimältä joelta, joka valuu minusta ulos. Siellä se oli, pieni mytty jalkojeni välissä ja minä päällä kuin hautova kanaemo. 

Napanuora autettiin mun polven alta ja pääsin kellahtamaan selälleni. Samalla näin ensi vilauksen omasta lapsestani. Hän oli punainen, pallopäinen ja suloinen pikku alieni. Sen silmät näyttivät ihan kiinalaisen silmiltä ja otsa oli mielestäni todella iso. En ollut ollenkaan osannut kuvitella, miltä lapseni näyttäisi, mutta kun näin hänet, ajattelin että siinä sinä nyt olet. Se oli ihana tunne, ihan kuin olisit ollut vuosia kirjeenvaihdossa jonkun kanssa josta olet oppinut pitämään kovasti ja kun viimein tapaat hänet livenä, tuntuu kuin olisitte tunteneet aina. Vauva autettiin mulle syliin ja suukottelin sotkien mun naaman siihen punaiseen hyhmään josta ei kauhean usein haluta puhua synnytyksen yhteydessä. Kätilö paineli mun kohtua ja istukka muljahti kevyen supistuksen mukana ulos. Se näytti ihan maksalta. Maarten sai katkaista napanuoran ja vauva imi muutaman maitopisaran oikeasta rinnasta. Siinä se nyt oli, maailman paras asia ja loppujen lopuksi niin helposti. Valehtelematta mun ensimmäinen mieleen tullut ajatus synnytyksen jälkeen oli: ”Milloin otettais uusiksi?”

Damage control ja siirtymä uuteen elämään

Repesin synnytyksessä virtsaputken molemmin puolin enkä onneksi lääkepöllyilytäni älynnyt huolestua aamuvuoroon saapuneen haavojani ompelevan kätilön kommenttiä ”tuleekohan tästä nyt yhtään saman näköinen mitä tää oli.” Maarten reippaana miehenä antoi siunauksensa lopputulokselle ja mut passitettiin vessaan. Meinasin tippua pöntöltä kun kirvelevä kipu alapäässä pyyhkäisi koko mun tietoisuuden yli. Kiskoin hädissäni hoitajanappia enkä muista sainko jotain kipulääkettä synnytyksen jälkeiseen kipuun. Peseydyin ja laitoin A4-kokoisen siteen sairaalan verkkopikkareihin. Saimme aamiaisen. Pystyin juomaan kahvin ja söin puurosta hillot. Otimme kuvia pienokaisesta ja lähetimme copy-pastella uutisia kymmenille läheisille. Vauva makasi pikku laatikossaan tiukasti kapaloituna. Siinä se nyt olisi, meidän elämässämme toivottavasti ikuisesti. Vauva pääsi myös Maartenin hupparin alle syliin ennen kuin meidät häädettiin synnytyssalista osastolle. Maarten lähetettiin vierailukiellon vuoksi kotiin ja minut ja vauva saatettiin sairaalahuoneeseen. En tässä postauksessa halua puhua vuodeosastoajasta, koska se on täysin eri tarina enkä halua sitä tässä yhteydessä muistella.

Kaiken kaikkiaan äidiksi tuleminen oli ihmeellinen kokemus ja tuntuu kuin olisin astunut uuteen ulottuvuuteen. Kaikki näyttää ja tuntuu hieman erilaiselta, kuin olisin päivitetty versio itsestäni.

Saadessani synnytyskertomuksen kirjoitettua loppuun tyttäremme Varpu Maria Kaarina on viikkoa vaille neljä kuukautta. Aika on kulunut hullun nopeasti, tuo pieni ameebamainen nyytti on muuttunut uteliaaksi, nauravaiseksi ja vilkasliikkeiseksi ihmisenaluksi, joka tällä hetkellä tuijottaa mua suurilla silmillään Maartenin olan yli. On maanantai-ilta ja eilen annoimme Varpun maistaa ekan kerran kiinteää ruokaa, peruna-porkkanapilttiä. Olen iloinen, että pian alkaa uusi vaihe ja saamme siirtyä enemmän ja enemmän kiinteiden syömiseen. Kerron imetystaipaleesta ja muustakin vauva-ajasta ehkä myöhemmin, nyt täytyy lähteä vaihtamaan iltavaippaa ja antaa Varpulle iltamaito.