Pako kaupungista

Perspektiiviä kuvaan: keskellä näkyvä ruskea möntti on tunturibaari ja lähes kilometrin päässä.

Kaksi vuotta sitten olin mukana merimiesten vuotuisella ruskavaelluksella. Päällimmäisenä siitä reissusta jäi mieleen läpimäriksi kastuneet lenkkarit, (lähes) kuolettavan rankat nousut, muutama jalluilta sekä hyvät päivälliset vaellusretkien jälkeen. Hauskaa siis oli. Tänä vuonna päätin lähteä seikkailuun uudestaan ja sain työkaverini Tytin houkuteltua mukaan.

Kaikkihan tietävät miltä täällä Lapissa näyttää. Jos ette ole itse käyneet täällä, penkokaa piirongin laatikosta joku vanha postikortti eteenne ja tutkailkaa sitä. Jokin luontokuva, kenties? Poroja? Hienoja värejä? Katsokaa kuvaa tarkkaan. Nyt, miettikää se 3D:nä ja sata kertaa vaikuttavampana. Siltä täällä oikeasti näyttää.

Tämä viikon kestävä vaellusreissu on nyt puolessa välissä ja olemme kolmessa päivässä ehtineet patikoida upeissa maisemissa: avarilla variksenmarjojen ja mustikoiden peittämillä aukeilla, värikkäillä upottavilla soilla, tunturin tuulisella huipulla, jääkauden aikaisten kivenmurikoiden päällä hyppien, satoja metrien pituisen tunturipuron uurtamassa solassa, pitkospuilla, tuoksuvilla metsäpoluilla, porojen kulkureiteillä, karulla ja kituliaalla tundralla, ohi laavujen, metsäkämppien ja "vaativa lasku"-kylttien.... En muistanut miten mahtavaa täällä voikaan elämä olla!

Pirunkuru

Juomapullostani loppui tänään vesi (kummallista miten veden kulutus nousee aina varsinkin näin sunnuntaisin) ja pohdin mikä voisi pelastaa pian aavikoksi muuttuvan kurkkuni. "Tunturipurosta voi juoda", sanoi yksi vaellustovereista. Niimpä tietysti! Kyllä tiesin että joistakin tunturilähteistä voi kurkkuaan kostuttaa, mutta jotenkin erilaisten saasteotsikoiden sekä luonnon ja maailman tuhoutumiseen liittyvien uutisten pyörryttämänä en tullut juuri tätä asiaa huomanneeksi. Tuumasta toimeen täytin siis pulloni solisevassa sammalpohjaisessa purossa ja kas vain! Vesihän oli erinomaista! Kaverini Tytti ei suostunut sitä tosin maistamaan, ennen kuin olimme taas hikoilemassa henkihieverissä jonkin tunturin kyljessä.

Miten minunkinkaltaiseni luonnon helmassa kasvanut metsälapsi voi olla niin vieraantunut luonnosta? Enhän ole ollut kaupunkilainen kun vasta reilut pari vuotta! Ensimmäiset pari päivää kaiken huohotuksen keskeltä keksimme toinen toistaan mahtavampia superlatiiveja niitä upeita maisemia suitsuttaaksemme. Tänään en enää keksinyt mitään; upea, hieno, huikea, uskomaton, jäätävän siisti, sikamagee, ei vittu minkä näköstä, huhhuh.. kaikki oli jo sanottu. Pulpautin suustani: Me ollaan kyllä etuoikeutettuja kun saadaan tällaisissa maisemissa viettää aikaa. Ja sitten aloin miettiä tokaisuani enemmän. Kuinka monessa maassa tuollaiseen ympäristöön on edes mahdollista päästä - ja vielä ilmaiseksi? Niimpä. Tämän jälkeen nautin vielä enemmän kaikesta: jokaisesta hikisestä askeleesta kohti uutta huippua, suoraan silmiin paistavasta auringosta, mustikoiden tahrimista sormenpäistä, savulta löyhkäävistä vaatteista, jalkojen alla kolisevista kivilohkareista, vastaan tulevista iloisista patikoijista, kiikkuvista pitkospuista, hiukset sekoittavasta tuulesta.

Olen tosi onnellinen että Merimiespalvelutoimisto järjestää ahkerille merimiehille tällaisia kursseja. Etelän kaupunkeihin pesiytyneet työläiset harvemmin kiireiltään kerkeävät itsekseen järjestää näin upeita matkoja.

Pohkeet hieman juntturassa mutta mieli raukeana ja levänneenä, inspiroivaa syksyä!

-Sanna