PMMP vaipuu uneen
Since 2003 PMMP-fani polkee masentavan harmaana syysaamuna lähimmän levykaupan pihalle. Matkalaulu odottaa hyllyssä, se tietää että sen vuoronumero on seuraava. Nappaan sen käteeni ja astelen tasaisin lyhyin askelin kassalle. Joku yrittää etuilla jonossa, pidän pintani ja menen kuitenkin ensin. Kadulla ihmiset tuijottavat eteenpäin, niillä on selkeästi joku paikka mihin ne menevät, muttei välttämättä määränpäätä. Yläastelaiset rientävät kouluun yrittäen näyttää toinen toistaan laittautuneemmilta, kuitenkin ilman mitään syytä.
Kotioven suljettuani tajuan: Tämä on viimeinen kerta, kun pääsen ensimmäistä kertaa maistamaan uutta PMMP-levyä. Käännän voluumia ylös sen verran, että myös seinänaapurini kuulee mitä täällä tehdään. Käyn makaamaan pehmeälle olohuoneen matolle.
Satun olemaan juuri sitä sukupolvea joka on kasvanut tämän bändin mukana. Siksi se kai tuntuu itselle jotenkin niin tärkeältä. Biiseistä on löytynyt aina sopiva soundtrack räjähtävän onnen ja ystävyyden tunnustamiseen, ikävän hetkiin, eron kirvelevään vankilaan, arjen harmauden pakoiluun ja sopivan kieron huumorin ilmaisuun. Matkalaulu kuitenkin hokee jatkuvasti: sinä jäät, me emme. Ajoittainen riemun pirskahdus uppoaa pienen silmänräpäyksen jälkeen taas syvälle jonnekin alitajunnan tyynen altaan pohjalle.
Levy kuulostaa kaukaisilta unohtuneilta muistoilta, jotka palautuvat mielen pintaan kesken syvän unen. Siinä on jotain hitaasti raahautuvaa iloa, kyyneltulvaan hukkunutta haikeutta, ilmaan puhaltuvaa toivoa, yksittäisiä riemun kiljahduksia vuosien takaa. Tämä konkretisoi ja auttaa hyväksymään. Tämä on hautajaislevy.
Kiitos PMMP. Tässä muutamia kesän keikoilta ottamiani kuvia.
-Sanna
Kotioven suljettuani tajuan: Tämä on viimeinen kerta, kun pääsen ensimmäistä kertaa maistamaan uutta PMMP-levyä. Käännän voluumia ylös sen verran, että myös seinänaapurini kuulee mitä täällä tehdään. Käyn makaamaan pehmeälle olohuoneen matolle.
Satun olemaan juuri sitä sukupolvea joka on kasvanut tämän bändin mukana. Siksi se kai tuntuu itselle jotenkin niin tärkeältä. Biiseistä on löytynyt aina sopiva soundtrack räjähtävän onnen ja ystävyyden tunnustamiseen, ikävän hetkiin, eron kirvelevään vankilaan, arjen harmauden pakoiluun ja sopivan kieron huumorin ilmaisuun. Matkalaulu kuitenkin hokee jatkuvasti: sinä jäät, me emme. Ajoittainen riemun pirskahdus uppoaa pienen silmänräpäyksen jälkeen taas syvälle jonnekin alitajunnan tyynen altaan pohjalle.
Levy kuulostaa kaukaisilta unohtuneilta muistoilta, jotka palautuvat mielen pintaan kesken syvän unen. Siinä on jotain hitaasti raahautuvaa iloa, kyyneltulvaan hukkunutta haikeutta, ilmaan puhaltuvaa toivoa, yksittäisiä riemun kiljahduksia vuosien takaa. Tämä konkretisoi ja auttaa hyväksymään. Tämä on hautajaislevy.
Kiitos PMMP. Tässä muutamia kesän keikoilta ottamiani kuvia.
-Sanna
Kommentit
Lähetä kommentti