Silloin kun minä olin nuori

Ennenkuin mun läppärifossiili päättää heittää veivinsä, yritän siirtää edes osan kuvista tänne virtuaalimaailman virtaan. Jos joku ei vielä tiennyt että olen itsekin tuon paljon puhutun "PMMP-manian" uhri, se saattaa nyt järkyttyä. Tämä on lyhyt PMMP-fanin biografia.

Fani on muutenkin kumma käsite, jota en ole aiemmin oikein osannut tai kehdannut käyttää. Fani on sellainen, joka tietää ihailunsa kohteesta lähes kaiken, omistaa heidän kaikki julkaisunsa sekä runsaan määrän krääsää jota saa keikoilta, netistä, yms. Fani on uskollinen. Se kehtaa käyttää näitä krääsäksi kutsuttuja tuotteita, kuten paitoja, koruja, sadetakkeja ja hattuja julkisella paikalla. Fani on fanaattinen ja valmis puolustamaan suosikkiaan ympäristöstä tai tilanteesta huolimatta. Fani on sairaalloinen käsite. Voisiko sitäkin verrata jonkinlaiseen riippuvuuteen?

Muutama tuote vahingossa kertynyt vuosien varrella :)

Oma riippuvuuteni alkoi vuonna 2003. En muista tarkkaa päivää, mutta olimme perheen kanssa autossa matkalla joko Kouvolan Prismaan tai mummolaan. Radiosta kajahti jokin pimahtaneen soittokunnan torvisoittajan kuuloinen riffi. Sen jälkeen alkoi pisin kirosana, mitä olin siihen mennessä kuullut: "HEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEELVETIN hyvin menee.." Ennen kuin päästiin edes kertsiin asti, iskä vaihtoi kanavaa. Biisi oli sen mielestä aivan perseestä. Siitähän nousi huuto, mä halusin kuulla biisin loppuun, mutta isä nipisti jalasta ja käski olemaan hiljaa. Silloin 12-vuotias Sanna päätti etsiä tuon biisin käsiinsä. 

Ite askarreltu levynkansi by Sanna 12v 

Mulla oli huoneessani pieni mankka jossa oli kasettinauhuri. Kyttäsin koulun jälkeen että milloin se uusi biisi tulisi taas radiosta. Kasetille tallentuneesta Rusketusraidoista puuttuukin melkein puolet, kun unohdin painaa rec-nappulaa. Ei ollut mitään toivoa pyytää tuon uuden, mystisen PMMP-yhtyeen levyä edes synttärilahjaksi, sillä vanhempieni mielestä heidän rääväsuinen musiikkinsa oli täyttä kuraa eikä todellakaan sopinut lapsille. Lainasin kaveriltani levyn koko kesäksi, ja onneksi iskä oli pahaa aavistamatta hankkinut tietokoneeseen polttavan CD-aseman. Mulla ei ollut mitään hajua miten sitä käytettiin, mutta usean tunnin rehkimisen tuloksena onnistuin polttamaan Kuulkaas enot!-levyn itselleni. Olin juuri tehnyt jotain mahtavaa, salaista ja kiellettyä. Koristelin levyn kannet samaan tyyliin kuin alkuperäinen levy. Ja sitä levyä onkin kuunneltu, ja paljon. Siitä muodostuikin eräänlainen varhaisteiniyden symboli, jossa heijasteli kapina ja nuoruuden holtittomuus. Tuolla poltetulla levyllä on niin paljon tunnearvoa, että se on mulla vieläkin tallessa.

Siitä eteenpäin olen ollut tuon bändin taajuudella. Ensimmäisen PMMP-keikan näin Lahden Finlandia-klubilla keväällä 2009, ja siitä lähtien olen käynyt katsomassa bändiä aina kun vain rahat on riittäneet. En enää edes muista kuinka monella keikalla olen käynyt. Niiltä kuitenkin on joka kerta saanut jotain outoa energiaa, jota ei voi selittää. Paulan ja Miran riehuminen ja elämänilo tarttuu ja jää varjoon kiinni roikkumaan moneksi päiväksi keikan jälkeen. Ehkä juuri se on addiktoivaa. Keikkasali on ainoa paikka, jossa voi huutaa niin kovaa kun kurkusta lähtee ja moshata ilman että kukaan katsoo pitkään. Vai oletteko kokeillu tehdä samaa keskellä kotikaupungin toria tai lähikauppaa? Kotonakin huudosta todennäköisesti seuraa naapurin mummojen mulkoilukilpailu joka kerta kun viet roskat. Keikat on ehkä paras keino purkaa todella niitä arjen turhauttavia ja tukahduttavia lamautuneita ajatuksia ja irrottautua todellisuudesta hetkeksi. Ja paljon hauskempaa ku salilla käyminen!

Kun keväällä kuulin, että lempibändini lopettaa syksyllä, alkoi nolosti alahuuli väpättää. Työkaverit nauroi mun reaktiolle, ja niinhän mäkin koska nauran kaikelle (löytyyköhän siihen diagnoosia jostain?) mutta silti alkoi oikein vituttaa. Just edellisellä viikolla kun olin lenkillä ja kuuntelin PMMP:tä, ajattelin että hmmm tämäkin bändi on jo kymmenen vuotta vanha, onpas hienoa toivottavasti ne ei lopeta koskaan. Ja heti seuraavalla viikolla sain kuulla että loppu on lähellä. Ironista.

Sen jälkeen päätin että aion nähdä PMMP:n vielä niin monta kertaa kuin mahdollista. Kesältä jäi käteen viisi keikkaa ja nyt viimeiseltä kiertueelta olen nähnyt kolme. Vielä jäljellä viikonlopun jäähallikeikat. En tiedä mitä sen jälkeen tapahtuu. Mitä tapahtuu PMMP-fanien riippuvuudelle? Tarjoaako joku vieroitushoitoa? Joudunko alkaa kuuntelemaan Haloo Helsinkiä? Robinia? Jukka Poikaa? Pitääkö ottaa lopetuspiikki? En tosiaan tiedä. Ehkei sitä kannata miettiä vielä.

Huomenna mukaan Helsinkiin otetaan vain huomaamaton silmämeikki ja perhepakkaus nessuja. Onneksi hyvä työkaveri Piia ja serkku Heidi tulee mukaan lauantaina ja sunnuntaina pikkusiskoni Teija, on ainakin olkapäitä joihin nojata. 

Kiitos PMMP, olen saanu kasvaa musiikkinne mukana ja se tulee aina olemaan osa nuoruuteni soundtrackia. 

- Sanna

P.S. Kuvia jäähyväiskiertueelta (ne kaikkein vähiten heilahtaneet).

12.10.2013 Tähti-areena, Tampere

Hetki ennen kuin Paulan hammas katkeaa ;D

20.10.2013 Sibeliustalo, Lahti

24.10.2013 Logomo, Turku

Kuka eka narikassa?!