Ai mikä Hesetön Helmikuu?

Vielä viikko ennenkuin infernaaliseksi uhkailtu kevätsesonki alkaa. Akkuja on ladattu monessa muodossa ja ehdinpä käydä viettämässä viikonloppua Ylläkselläkin. Jossain Ylläksen ja Levin synkässä välimaastossa kohoaa upea Snow Village, joka on massiivinen lumiröykkiöistä kyhätty jäähotelli. 

Mepan ruskavaelluksilla kävimme samaisessa paikassa syömässä, silloin ihailin snow villagen taianomaisesta tunnelmasta kertovaa kuvakirjaa. Muistan ajatelleeni silloin että olisipa ihanaa päästä näkemään tuo loisto ihan livenä. Enpä olisi uskonut että seuraavana talvena järjestyisi oikeasti mahdollisuus käydä siellä! Jäisen hyytävällä kierroksella pääsimme ihailemaan kirkkaasta jäästä veistetyn ravintolan ja hotellin käytävien lisäksi kymmeniä personoituja sviittejä, joista jokaisessa oli oma teema. 

Sanomattakin on selvää että niin valtavan lumilinnan uumenissa seikkailu oli eksoottista ja jännittävää etelän tytön silmien läpi katsottuna, mutta ajatuskin hotellissa yöpymisestä sai kauhukertoimet nousemaan talven ensimmäisen laskettelukertani tasolle. Respan myyjä lohdutteli kyllä että yön aikana huoneen lämpötila kohoaa nollan asteen tuntumaan ja että asiakkaille tarjotaan aamutuimaan kupillinen kuumaa mehua, mutta silti uskoisin tarvitsevani aamun koittaessa huonepalvelun sijasta ambulanssia. Siispä olenkin iloinen että sain vierailla arktisen hotellin tiloissa ilman hypotermiariskiä.

Tässä muutama huippulaatuinen kuva teille jotka ette Snow Villagessa ehdi käydä.

Japani-teemainen sviitti

Hotellin hyytävä käytävä

Valehtelematta suurin skumppapullo johon oon törmänny!

Vielä tänään saan nauttia vapaa-ajasta ja päätinkin eilen illalla että tänään lähtisin testaamaan koko ajan kehittyviä laskettelijan taitojani. Kävin vuokraamassa suksipaketin ja kompuroin linkkuun, joka kurvasi suoraan Etelärinteille. Aluksi emmin kuinkahan selviytyisin huipulla mahdollisesti riehuvista tuulenpuuskista, mutta hiihtohisseille päästyäni huomasin, että mua selkeästikin odottaa aivan toisenlainen yllätys: SUMU. Yksi lempielementeistäni varsinkin autoillessa tai mitä vain näköaistia vaativaa aktiviteettiä harrastaessa. Eipä haittaisi vaikka iskisi vauhtisokeus koska olen jo muutenkin sokea tuolla, ajattelin ankkurihissiin rämpiessäni.

Ensimmäisen laskun aikana tuntui kuin olisin tyhjiössä tai jossakin pumpulimeressä, en nimittäin nähnyt vittu yhtään mitään. Asiaa edesauttoi vielä uudet hienot laskettelulasini, jotka jäätyi umpeen pienten lumihiutaleiden ilakoidessa niiden pinnalla. Onneksi en kuitenkaan törmännyt mihinkään saatika kaatunut, sillä tuntui ettei mua olisi löytynyt sieltä ennen sumun hälvenemistä (lue ensi viikolla). Tuskailin liian kireälle laitetuissa monoissani että pitäisiköhän olla kelju ja ottaa seuraava linkku takaisin keskustaan. Nyt-kun-ollaan-tänne-asti-tultu-niin-täällähän-myös-pysytään-asenteeni kuitenkin tempaisi sisäistä nynnyäni turpaan ja suksin suin päin takaisin hisseille.

Laskin kuusi pitkää laskua ja kruunasin itseni mielessäni ehdottomaksi Turistipujottelun Etelärinteen mestariksi. Onnettomia brittejä nimittäin kyyhötti eri puolilla rinnettä urpoina ilmeisesti toivoen että muut laskijat huomaisivat ne ennen kohtalokasta yhteentörmäystä. Onneksi osasin korvata näköaistini kuudennella aistilla, aavistamisella, ja sain pujoteltua muiden laskettelijoiden läpi maaliin voittajana. Kruunasin laskettelu-urani huippuhetken valtaamalla jälleen Eturinteen, tosin puolesta välistä vain, varsinkin kun näin että rinteessä vilkkui ensiapukelkan valot. Ne eivät olleet siellä valmiiksi odottamassa minua, vaikka niin aluksi epäilin, siellä oli joku lumilautailija tölvinyt itsensä oikein huolella. Henkiin se taisi jäädä mutta sain silti kivat kauhukuvat itsestäni laskemassa pää edellä päin gondolin tolppaa tai vähintään makaamassa sukset solmussa jonkun kumpareen pohjalla. Parin laskun jälkeen suuntasin kohti Zero Pointia luopumaan suksista.

Laskettelun aikana mun hanskat kastui aika pahasti ja se rupesi vituttamaan niin paljon että heitin ne roskiin ja ostin uudet Salomonin laskettelutumput lähimmästä urheiluliikkeestä. Siitä heräsikin joskus pahaakin tuhoa niittävä ostoshirviö, joka sai yliotteen jalkojeni toiminnasta ja alkoi ohjata mua kohti Levin muita vaateliikkeitä. Onneksi sain uskoteltua sille ettei mulla ole kauheasti rahaa käytettävissä ja se käski mua ostamaan vaan yhden t-paidan. Se on ihan kiva, tosin täällä ei vielä sellaiselle ole ihan kauhean useasti käyttöä.

Pikaisin kaupassa ostamassa ruokatarvikkeita, koska mulla oli aivan sairas nälkä. Kotiovella koko maailman siunaukseksi huomasin, ettei kämpän avainkortti toimi. Onneksi lähimaastossa ei ollut mitään kuristukseen sopivaa olentoa, sillä nälkä ja vastoinkäyminen fuusioituvat mun päässä yleensä atomipommia muistuttavaksi ilonpurkaukseksi. Ei auttanut kuin ravata takaisin keskustaan hakemaan uutta avainkorttia.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Sain lopulta oven auki, tein itelleni helvetin hyvää jauhelihakastiketta ja pian oon saanu viikon pyykitkin pestyä pois alta. Huomenna mun onkin määrä suunnata taas työmaalle ja mietinkin, ehdinkö mä vielä saada muutaman päivän mahdollisuuden täältä karkaamiseen ennen kuin valtava turistitsunami iskeytyy tunturiin.

Hauskaa Helmikuuta!
-Sanna

Upeat maisemat tunturin huipulta. Henkeäsalpaavaa.

Kahden biisin mittainen hissimatka

Etelärinne linkkupysäkiltä katsottuna.

Uskomaton näkymä Eturinteestä.

Se uusi t-paita

Ainiin, lupasin tässä postauksessa julkistaa huikean suosion saavuttaneen kuvakisani voittajan!!! Valinta oli vaikea mutta raati on tehnyt päätöksensä ja voin ilolla ilmoittaa että voittajaksi selviytyi Kati Eronen Savonlinnasta!!! Onnittelut! Palkinto lähetetään postissa tai muussa sopivassa muodossa piakkoin!