Tän hetken haluun muistaa
Nukuin viimeyönä vain reilut neljä tuntia mutta silti aamuvuoron jälkeen musta tuntui että nyt on päästävä ulos tästä surströmming-tölkin isoäidistä. Vaatetukseksi riitti pyöräilyshortsit ja valkoinen t-paita, ja aurinkolasit tietysti.
Jos multa kysyttäisiin mikä on harrastukseni, vastaisin varmaankin eksyminen. Teen sitä sekä tahtomattani että tietoisesti. Tänään lenkkini reittisuunnitelma pohjautui hallittuun tietoiseen eksymiseen. Nousin Tähtitorninmäelle ja haahuilin siellä hetken, sen jälkeen laskeiduin upealle alueelle, joka oli täynnä massiivisia kunnon old school -lukaaleja. Hiippailin epäilyttävän näköisenä tuossa Eiraksi myöhemmin kuulemassani lähiössä yrittäen etsiä jotain koloa mistä voisi kurkata ikkunasta sisään. Voiko joku oikeasti asua tällaisessa kiviparatiisissa? Miljoonien kuvat vaan pyöri silmissä kun mietin millaisia omaisuuksia näiden kartanoiden takaa löytyy.
Kapeat kadut johdattivat pinkit lenkkarini merenrantaan ja tiesin missä ollaan taas. Tästä täytyy kääntyä vasemmalle niin pääsen takaisin laivaan. Kävelin helteistä polkua pitkin, joka halkoi kärvähtänyttä nurmikenttää. Tuosta olen pyöräillyt, tuolla juoksin viime keväänä ja tuossa kohtaa mua pisti toissapäivänä kimalainen. Olen viettänyt yllättävän paljon aikaa täällä huomaamattani.
Yhtäkkiä vilkaisen taivaalle. Se on niin sininen kuin parhaissa vesiväripaleteissa ja meri liplattaa vaiteliaasti paikoillaan. Aurinko on melkein yhtä korkealla kuin Espanjassa ja Ylex heittää kuulokkeisiini soimaan kevään hiihtolenkkieni vauhdittajan, Vadelmaveneen. Se on täydellinen kappale oikeassa paikassa ja mielentilassa kuunneltuna.
Tuona siunaaman hetkenä mä alan itkemään aurinkolasieni takana. Se ei johdu siitä että minut taas kahdeksi päiväksi vangitseva laiva lähestyy uhkaavasti vaan siitä että huomaan olevani ehkä onnellisempi kuin koskaan. Tämä maisema, raukeita ihmisiä käyskentelee jäätelökioskille tai mattolaiturille, joku jopa hymyilee ventovieraalle. Mä tajuan että mulla on ihminen jota rakastan niin paljon että haluisin antaa sille tän koko maailman. Käärisin sen kauniiseen paperiin, ojentaisin sille ja sanoisin: Meillä on kaikki mitä me tullaan ikinä tarvitsemaan. Tässä on mun maailma, mä tiiän et sä pidät sitä hyvin etkä heitä sitä mereen heti ekan myrskyn kohdatessa. Oon sun.
Jos multa kysyttäisiin mikä on harrastukseni, vastaisin varmaankin eksyminen. Teen sitä sekä tahtomattani että tietoisesti. Tänään lenkkini reittisuunnitelma pohjautui hallittuun tietoiseen eksymiseen. Nousin Tähtitorninmäelle ja haahuilin siellä hetken, sen jälkeen laskeiduin upealle alueelle, joka oli täynnä massiivisia kunnon old school -lukaaleja. Hiippailin epäilyttävän näköisenä tuossa Eiraksi myöhemmin kuulemassani lähiössä yrittäen etsiä jotain koloa mistä voisi kurkata ikkunasta sisään. Voiko joku oikeasti asua tällaisessa kiviparatiisissa? Miljoonien kuvat vaan pyöri silmissä kun mietin millaisia omaisuuksia näiden kartanoiden takaa löytyy.
Kapeat kadut johdattivat pinkit lenkkarini merenrantaan ja tiesin missä ollaan taas. Tästä täytyy kääntyä vasemmalle niin pääsen takaisin laivaan. Kävelin helteistä polkua pitkin, joka halkoi kärvähtänyttä nurmikenttää. Tuosta olen pyöräillyt, tuolla juoksin viime keväänä ja tuossa kohtaa mua pisti toissapäivänä kimalainen. Olen viettänyt yllättävän paljon aikaa täällä huomaamattani.
Yhtäkkiä vilkaisen taivaalle. Se on niin sininen kuin parhaissa vesiväripaleteissa ja meri liplattaa vaiteliaasti paikoillaan. Aurinko on melkein yhtä korkealla kuin Espanjassa ja Ylex heittää kuulokkeisiini soimaan kevään hiihtolenkkieni vauhdittajan, Vadelmaveneen. Se on täydellinen kappale oikeassa paikassa ja mielentilassa kuunneltuna.
Tuona siunaaman hetkenä mä alan itkemään aurinkolasieni takana. Se ei johdu siitä että minut taas kahdeksi päiväksi vangitseva laiva lähestyy uhkaavasti vaan siitä että huomaan olevani ehkä onnellisempi kuin koskaan. Tämä maisema, raukeita ihmisiä käyskentelee jäätelökioskille tai mattolaiturille, joku jopa hymyilee ventovieraalle. Mä tajuan että mulla on ihminen jota rakastan niin paljon että haluisin antaa sille tän koko maailman. Käärisin sen kauniiseen paperiin, ojentaisin sille ja sanoisin: Meillä on kaikki mitä me tullaan ikinä tarvitsemaan. Tässä on mun maailma, mä tiiän et sä pidät sitä hyvin etkä heitä sitä mereen heti ekan myrskyn kohdatessa. Oon sun.
Kommentit
Lähetä kommentti