Nyt vedin kyllä jo komeemmin vituiks tän homman ku aiemmin

"Alkaa peellä loppuu aalla paskaa olla Pohojanmaalla"

Me puhuttiin tänään mun siskon kanssa elämän perhoshetkistä. Kuinka kaikki voi silmänräpäyksessä mennä pieleen. Missä kohtaa tapahtuu jotain käänteentekevää? Sitä ei varmastikaan tajua päätöksentekohetkellä eikä heti sen jälkeenkään. Elämä on niin täynnä mahdollisuuksia ja jokainen tekomme vaikuttaa lopputulokseen, millaisia me ollaan kun ollaan valmiita. Kaikki puhuu aina ettei ihminen ole koskaan valmis, mutta mun mielestä ihminen on kuollessaan valmis. Kaikki tehtävissä oleva on tehty, jokainen on maalannut oman taulunsa eikä niiden toteutustapoja ja tekniikoita arvostella enää maaliviivalla. Niin kauan siis kun ihminen kokee olevansa keskeneräinen, se on vielä elossa.

Ennen sieneen lähtöä

Mun perhosefekti tapahtui tänään kun päätin lähteä etsimään sieniä. Pakkasin reppuun oikein eväätkin varmuuden vuoksi ja otin uskollisen fillarin alle. Lähdin polkemaan kohti Vaasaa koska kuulin yheltä tyypiltä et sieltä löytyy metsä ja näin ollen päättelin että siellä saattaa olla myös suppilovahveroita. Vaakasuora tihkusade ei haitannut mua koska puin päälleni kevyttoppatakin, ulkoiluhousut ja uudet iskemättömän kumisaappaat, jotka ostin kesällä. Poljin Rytmikorjaamon ohi ja heti sen jälkeen eteen avautui kuolonharmaa peltoaukea. Hienoa, tuolla horisontissa näkyy puita, siellä on varmaan metsä. Poljin tuulessa lakean aukean yli ja huomasin että kumisaappaat alkaa kiristää ikävästi, Tajusin että niissä on ihan helvetin liian kapea lesti ja pian kipu muuttui pikku paineen tunteesta siihen kuin joku yrittäisi prässätä jalkapöytiäni kasaan. Ei hätää, onneksi ei tarvitse kävellä, ajattelin.

Sienireissun jälkeen

Juuri kun ajattelin poiketa sienimetsää kaukaisesti muistuttavaan pöpelikköön, huomasin onneksi kyltin joka kertoi että tässä on lähistöllä ampumarata. Vaikka ne ovatkin aika hyvin vallitettuja, en lähde ehdoin tahdoin koittamaan tuuriani. Lähdin siis takaisinpäin ja lähdin polkemaan kuralätäkköistä hiekkatietä itään. Rapaa ympäriinsä mälläävä tie johdatti mut eläinten hautausmaalle. Nousin pyörän selästä ja kävin kiertelemässä pikku lemmikkien muistokivien ympärillä. Otin sisääni lemmikin menettämisen surua ja empatisoin kyynel silmässä Viksun, Sigmundin, Raffen ja Ekin kohtaloa miettien olikohan ne koiria, marsuja vai näätiä. Polkupyöräni, varsinainen huomiohuora, päätti mielenosoituksellisesti kaatua kun en huomioinut sitä kymmeneen minuuttiin ja sen etujarru meni niin jumiin, että jouduin likaamaan uudet sormikkaani sitä irrotellessa.

Olin siis kaukana sieltä missä mun piti olla, kylmissäni, ravassa ja aavistuksen verran jo vittuuntunut. Taluttelin kiukuttelevaa fillariani ylös viettävää kuratietä ja kipaisin metsän puolella, sillä haistoin sienen tuoksun. En löytänyt yhtään suppilovahveroa mutta se haju taisi lähteä kahdesta tunnistamattomaksi jääneestä sienestä, joita etanat olivat jo käyneet kurmottamassa. Nappasin pyörän pientareelta ja jatkoin matkaa. Päätin vielä käydä katsomassa vieressä aukeavalta mettätieltä että tärppäisikö sieltä. Tärppäsihän siellä, poljin polkua tyytyväisenä kunnes matka tyssäsi saatananmoiseen rysäykseen. Takarenkaan keskiakselin ympärille oli sulloutunut sormenpaksuinen yli metrin mittainen vittu pajunoksa ja se oli silpunnut lokarin paskaksi. HIENOA! Revin karahkan helvettiin ja täytyy sanoa että vitutuskäyrä lähti mahtipontiseen nousukiitoon. En saanut lokasuojaa enää paikalleen koska siitä irtosi joku pinnaa kannatteleva pidike joten katsoin fillaria, kiristäviä kumisaappaita, navigaattoria joka kertoi mun olevan kuuden kilsan päässä himasta ja tunnin verran menneisyyteen, kun mietin että aah ihanaa pitäisiköhän lähteä poimimaan sieniä.

Missä kohtaa kaikki voi mennä pieleen?

Onnekkaampaa loppulauantaita teille jotka nauratte tälle jutulle!
- Sanna, helveetin iloonen pohojalaanen!

Non täällä niin hianoa notta perkele! Kattokaaha vaikka!