Aloita alusta.

Ensimmäisen sukan kutominen toteutui muutamassa päivässä. Hän on poikkeuksellisen sitkeä yksilö ja selvisi sukan loppuun asti uutuudenviehätyksellä ja valehtelemalla itselleen että hänellä on käsissään henkilökohtaisen historiansa upein käsityö. Kaksi maanläheistä lankasävyä muodostivat yksinkertaisen mutta vaikeasti neulottavan salmiakkikuvion.

Vittu mitä paskaa, tuumasi kutoja kun älysi että toisen samanlaisen sukan valmistaminen olisi vielä hankalampi projekti, sukkien pitäisi nimittäin näyttää samalta. Vai pitääkö? Miksi parittomia sukkia jalassaan pitäviä ihmisiä pidetään haksahtaneina tai hajamielisinä taliaivoina? Eikö se suorastaan ole nerokkuutta, käytännöllisyyttä parhaimmillaan? Ei, nämä sukat menisivät lahjaksi tärkeälle henkilölle joten kyllä niiden täytyy perkele olla samanlaiset.

Kutoja pohti miksi hänen uuden maakuntansa kansalliskuvio on painautunut tuohon sukkaan. Se alkoi oikein valua koko neuleesta ulos. No, jos hän asuisi vielä Lapissa olisi hän varmaan kirjonut sukkiin neljän tuulen kuvioita ja kulkusia, joten ehkä tämä tilanne oli vielä siedettävä. Kuitenkin ajatus koko hommasta alkoi vituttaa niin paljon että hän nakkasi puikot ympäri kämppää ja antoi viikkojen kulua.

Lopulta kalvava keskeneräisyyden tunne alkoi vaivata häntä kesken mukavan torstaipäivän. Hän ei voisi purkaa sukkaa. Kalliit vaivalla hommatut langat menisivät solmuun ja ne joutuisi saksimaan lyhyiksi käyttökelvottomiksi pätkiksi. Parempi olisi kuin heittäisi koko sukan roskiin ja aloittaisi puhtaalta pöydältä, yksinkertaisemmalla kuviolla. Joka tapauksessa lanka menisi hukkaan. Tai niin hän ainakin ajatteli.

Hän letitti hiuksiaan kylpyhuoneessa kun yhtäkkiä hän päätti astella sukan luokse, katsoa sen sileää jälkeä ja purkaa sen.

Elämä on kuin villasukka.