Kuinkas sitten kävikään...

Tallinna on nyt vallattu ja totesimme Hannan kanssa: Kyllä se Viro on helvetin ruma kaupunki.

Riemastuneet turistit paikallisen juomaputiikin liepeillä.

Laivamatka oli kaikenkaikkiaan epäilyttävä - ruuassa oli omituinen virolaiseksi päättelemämme sivumaku, juomia yritettiin ensin myydä tuplana ja kieltäydyttyämme kostonomaisesti tarjottiin muovisista kertakäyttömukeista. Lisäksi henkilökunta oli nirppanokkaista ja laiva koko yön satamassa. Tuli blondeille hieman huijattu olo loistokkaan risteily-mielikuvan sirpaloiduttua. Hyvää oli yökerhon musiikki, sekin siksi että DJ suostui soittamaan kaiken mitä toivottiin.

Laivan satamasta irroittautumisen aikoihin nämäkin kynnet olivat vielä esittelykelpoiset.

 Yö oli niinsanotusti yötön, emme siis päässeet ollenkaan testaamaan hyttimme petejä. Suuntasimme kierot katseemme kohti Tallinnan viiman piiskaamia betoniseiniä. Hyisen meri-ilmaston raiskaama satama-alue oli kaikkea muuta kuin vastaanottava. Kätemme jäätyivät sekunneissa yrittäessämme pelastaa matkalaukkujamme ulos terminaalista, eikä pienoistornadoja muistuttavat tuulenpuuskat tehneet lainkaan hyvää levähtäneille kampauksillemme puhumattakaan väsyneistä silmistämme, joita kaikin keinoin yritimme piilottaa aurinkolasien taakse.

Onneksemme löysimme terminaalin kupeesta ruppasen ostoskeskuksen ja sen nurkasta hylätyn oloiset ostoskärryt, jotka ahnaasti omimme itsellemme. Nostimme vaivoin matkakassimme kyytiin ja lähdimme epätoivoisina etenemään pitkin kolhoosimaisen ostosparatiisin unohtuneita käytäviä, unelmanamme löytää paikallinen Hesburger.

Hese löytyi, sen anti testattiin ja seuraava ajatuspolkumme etappi oli asian hyväksyminen: Meidän on päästävä täältä pois. Mahdollisimman äkkiä. Emme olleet viettäneet tuossa kauhujen maassa kuin alle kaksi tuntia, kun ryntäsimme jo terminaalin myyntitiskille anelemaan armoa. Rauhallisesta reaktiosta päätellen kassahenkilö kohtaa kaltaisiamme järkyttyneitä pakokauhuisia suomalaisturisteja päivittäin ja tuloksena oli paluumatkamme aikaistaminen monella tunnilla. Luojan kiitos.

Kello oli noin kahdentoista kun päätimme viettää loppuvierailumme etelänaapurissa suunnitelman mukaan. Uusi menopelimme Kärry toimi kantojuhtanamme, kun raahasimme valtavaa lastia erilaisia litkuja SuperAlkon liitoksistaan narisevista liukuovista. Onnemme kukkulat kääntyivät alamäkeen, kun paluualuksemme ovilla kiellettiin tuomasta uutta perheenjäsentämme enää yhtään lähemmäksi. Sinne päättyi yhteinen seikkailumme, muistamme sinua lämmöllä, oi putkeen hylätty Kärry.

 Raahauduttuamme laivan uumeniin lysähdimme penkeille ja vaivuimme syvään uneen. Heräsimme molemmat kuin uuden mahdollisuuden saaneet auton alle jääneet supikoirat ja vilkaisimme toiveikkaina kelloa. Olimme nukkuneet vasta puoli tuntia, vaikka aika oli tuntunut vähintään vuodelta. Loput puolitoista tuntia matkasta käytimme kanssamatkustajien iloksi ja tuskaksi kuin parhaiten osaamme. Huonojen vitsien ja sketsien improvisointiin ja itsensä toisteluun.

 Loppumatka kerrotaan lukijan hermoja ja järjenääntä kunnioittaen pikakelauksella. Pääsimme lopulta onnellisesti ulos laivasta. Lonkerolaatikkoni levähti perinteisesti keskelle Länsiterminaalin uloskäyntiä. Tunkeuduimme täpötäyteen linja-autoon, matka tuntui kestävän iäisyyden. Junassa emme mahtuneet kunnollisille istumapaikoille. Joel ja Viivi pelastivat meidän Lahden rautatieasemalta ja huolehtivat meidät kotiovillemme. Syvä huokaus helpotuksesta. Hannaa suoraan lainaten: "Mä en vittu enää ikinä lähe risteilemään."

Ensi kertaa odotellen, Sanna.

 P.S. Aiempana julkaistua tekstiä mukaillen, lopullinen versio tapahtumista kuvina (sekavimmat hetket onneksi unohtui kuvata joten onnekseni ja harmiksenne joudun jättämään yölliset seikkailut sairaiden mielikuvitustenne varaan!)

Niin onnellinen, niin tietämätön tulevasta :D

 

Löytyhän se Hesekin.

 

Raitis, rietas, onnellinen- eiku miten se meni? Viisas, reipas, kummallinen.. ei...

  

Pakko brassailla tällä ihanaisella väkevällä viinillä. Tätä ei ihan Suomen Alkosta löydykään!