Lataa Sanna versio 2.1

Tää ei oo valitusvirsi, mutta ehkä kuitenkin pieni purkautuminen, joka mun on pakko päästää ulos. En osaa selittää sitä mitenkään puhumalla, joten päätän maalailla sitä mun blogin seinään.

Kolmen viikon jälkeen lappalainen identiteettini on edelleen kateissa. Pienen uudelleenjärjestelyn myötä huoneeni alkaa nyt tuntumaan kodilta ja rakastan mun kämppiksiä, työtä ja kaikkea mitä täällä tehdään, mutta se oma kokonaisuuskuva on vielä vähän auki. Välillä sitä tuntee kuuluvansa porukkaan, sitten jossain kohtaa havahtuu ettei tunne oikeastaan ketään. Alkuhuuma alkaa selvästikin haihtua kun aivot tajuaa että hei täällä sitä ollaan, tätä tää on. Meen välillä omaan kuplaani tutkimaan minkä sekamelskan mä oon saanut kasattua mun pääni sisään mutta muista se varmaan näyttää siltä että mä oon seinää tuijottava kuolaava zombi. 

Ehkä harrastan toisinaan liikaa itseanalyysejä joiden kuvailemiseen ei mun koulutuksella pysty. Tuntuu että mun aivot on raksuttava tietokone, joka hakee uutta päivitystä. Ensin se tunnistaa sinne päässeet virukset, sitten tekee kokonaiskartoituksen ja lopulta poistaa vanhan perässä raahautuvan paskan ja päivittää itsensä uudelle tasolle. Siksi ehkä musta tuntuu että muuten niin sanavalmiina ihmisenä meenkin jossain tilanteessa täysin jumiin ja suu jää lonksuttamaan ku mikäki pygivä ohjelmisto. Ihminen ei oo valmis, ikinä. Mutta mä huomaan että oon siirtymässä elämässäni seuraavalle levelille. Musta vaan puuttuu se latauspalkki josta kehityksen vaihetta voitaisiin matemaattisesti seurata. Tuleeko musta nero? Kusipää? Yli-ihminen? Kodin hengetär? Pelle? Natsi? En voi tietää mutta odotan latauksen valmistumista innolla.

Huh. Olen mä saanut täällä muutakin tällä viikolla aikaan kuin massiivisia, selittämättömiä ajatussolmuja. Esimerkiksi alkuviikosta leivoimme Lauran kanssa pullaa!

Kuntosalilla ravaamisen lisäksi pitäisi muistaa huolehtia myös monipuolisesta ravinnonsaannista. Vittu mitä viisastelua. Syön kaikkea mikä on hyvää, mutta pitkien työpäivien ja kaamoksen vuoksi mä oon nostanut aamiaisen korkeemmalle sijalle mun arvojärjestyksessä. Oon huomannu että täällä toi pimeys ja syöminen kulkee mystisesti käsi kädessä. Jos ei syö kunnon aamupalaa, jostain herää karmiva ja ennenkuulumaton Suklaapiru joka alkaa muodostaa pakkoliikkeitä käsien ja suun välille. Huomioksi niille jotka ei mua paremmin tunne, en ikinä normaalisti osta mitään suklaata kotiin koska en kauheasti välitä karkeista. Täällä sitä ei heti ehkä uskoisi!

Perjantai-illallinen kämpillä

 Ja sitten taas keikkoja. Viime lauantaina Areenalla soitti Leningrad Cowboys ja huomasin että sehän on ihan helvetin kova livebändi! Miks ihmiset kuuntelee jotai Eläkeläisiä kun mahtavan raikulimeiningin saa aikaan ihan oikeallakin musiikilla?

Seuraavana perjantaina sitten koitti mun kovasti hehkuttama keikka... Karri Koira! Ihmiset varmaan pian alkaa vihaamaan mua ihan pelkästään sen hypettämisen takia, mutta kai mun on jotain täällä pakko suitsuttaa. Karri Koiran keikat on kuitenkin yks mun yhteyksistä etelään ja tuun aina niin hyvälle mielelle kun muistelen keiden kaikkien kavereitten kanssa oon käyny keikoilla. Ja tää keikka ehdottomasti pääsee sinne samalle "tätä muistellaan rulla/keinutuolissa"-listalle!

Näissä hommissa hauskintahan on se, että mulla on melkein joka lauantai ja sunnuntai aamuvuoro. Onneksi oon kehittänyt mun nukkumistaidot maksimiin laivahommissa ja osaan ottaa aamuvuoron jälkeen päikkärit ennen illan seikkailuita ja jaksan säätä uhmaten taapertaa duuniin kello seitsemäksi. Lisäksi kämppikset arvostaa suuresti kun tarjoudun avuliaasti kuskiksi.

Töissä leipasin mokkapaloja.

Eilen kuitenkin mulla alkoi viikonloppu ja sitähän piti juhlistaa! Leenan kanssa lähdettiin noin 50 metrin päässä sijaitsevaan Messi-ravintolaan, jossa vuoroin rankaisimme bilispöytää ja Austin Powers-flipperiä. Harmi vaan että siinä meni pallo niin pahasti jumiin että isot raavaat miehet joutui melkein kääntämään koko paskan ympäri että pallo saatiin taas liikkeelle. Ollaan me taitavia!

Leviläistä ikkunataidetta:

Aamulla kun kävelin kotiin katsoin onneksi vasemmalle. Tää näkymä on aivan mahtava, ihme että sain siitä edes pienen osan vangittua mun kännykkäkameralla. Näissä maisemissa kun pääsee harhailemaan tajuaa että kyllä meillä suomalaiset on aika kaunista täällä.

Hei me käytiin merimiesten kanssa tuolla mäen päällä! Se oli viis kilsaa jyrkkää nousua!

Ja miettikää kaikki nää mun kotimatkan varrella! Aivan upeaa.

Tässä näätte vielä mun vapaapäiväpöydän, se on katettu suklaalla, hemmottelulla ja mahtavalla seuralla. Onnellisuus on, kuten usein todettu, pienissä asioissa. Sano jotain kaunista läheiselle, osta itsellesi palkinnoksi hyvästä työstä joku ihanan tuoksuinen kosteusvoide, mene pihalle laskemaan tähtiä taivaalta, kuuntele rauhoittava biisi, huomaa että telkkarista tulee sun lempiohjelma, valmista itselles ja kavereille kunnon ateria.

Ihanaa loppuviikkoa! <3
Sanna