Vielä kerran

Siitä on jo viikko. Viikko ilman PMMP:tä. Elämä siis jatkuu, joskin päivittäin ajattelen mennyttä lokakuuta ja luopumisen tuskaa. Onpas outoa. Vierottautua bändistä. Ehkä mun pitäisi vain olla tyytyväinen, ettei mun suurimmat ongelmat olekaan tämän vakavampia. Eli niin ajateltuna ihan hyvin menee!

Jäähallikeikkoja on joka kanavalla suitsutettu päästä taivaaseen, eikä turhaan - varsinkin lauantain keikka oli mulle riehakkaimpia PMMP-keikkoja aikoihin. Matoja, Joku raja, Päät soittaa ja muut adrenaliinipommit riehuin sydämeni pohjasta samalla näyttäen kyynerpäätä joillekin vieressä mulkoileville lepakoille ja talloin vahingossa muutamia varpaita. Herkistelybiisien aikana käännyin mieluummin tunnelmoimaan serkkuni Heidin ja kaverini Piian luokse, muutama kyynelkin pääsi putoamaan silmäkulmasta. Encoren aikana yleisön etuosassa alkoi tapahtua. Mira yhtäkkiä pomppasi yleisöön Matkalaulun aikana ja Kohkausrockin paiskoessa tunteita ympäriinsä kuin valmistusvikainen kuivausrumpu löysin elämäni ensimmäisen PMMP-pitin! Sinnehän täytyi päästä. Mahtavaa! Ilta jatkui iloisissa merkeissä, kuitenkin takaraivossa pistävä ja painava tieto siitä että huomenna se olisi menoa.

Sunnuntaina oli (en tiedä johtuiko se osittain edellisen päivän juhlimisesta) ulkona vieläkin synkempää. Mieleni oli maassa ja ääni lähtenyt. Rakas pikkusiskoni Teija matkusti Helsinkiin ja puoli tuntia ennen showtimea laahustimme kohti jäähallia. "Toivoin ettei tämä päivä koittaisi koskaan", sanoin kun näin joka puolella PMMP:n kuvia joiden kyljessä kirkui teksti: VIIMEINEN KEIKKA 27.10.2013. Meillä oli istumapaikat, mikä mielestäni lisäsi hautajaistunnelmaa; jos teet seisaallasi yhdenkin virheliikkeen putoaisit alapuolella murjottavien ihmisten niskaan.

Settilista oli lähestulkoon sama, mikä oli mielestäni pieni pettymys. Odotin enemmän harvinaisuuksia joita bändi ei soittanut jäähyväiskiertueensa aikana. Huomasin myös, että kaikki oli rutinoitunutta. Esiintymisasut olivat pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta samat, tempaukset, yleisöön heittäytymiset, välispiikit, kaikki samaa. En kuitenkaan ehtinyt katkeroitua sillä marinoin itseäni aktiivisesti omilla kyynelilläni. Aloin poraamaan jo kun valot sammuivat ja massiivinen alkuteema alkoi täyttää salia yrittäen puhkaista tärykalvot täyteen pieniä reikiä. Minä istuin silmät kiinni ja itkin. Päätin että imen tästä viimeisestä keikasta itseeni kaiken minkä vain pystyn. Ja niin tein. Pyhitin tämän viimeisen kerran kuuntelulle ja katsomiselle, en siis itse riehunut tai huutanut mukana lähes ollenkaan. Oo siellä jossain mun -kappaleen halasin pikkusiskoani ja molemmat porattiin ku jotku viisvuotiaat ja vieressä istuvat pissikset ihmetteli että mikähän noitakin vaivaa mutta viis siitä. Itku on puhdistavaa, pakollista, ja lohdullista, eikä sitä saisi pitää nolona. Mä itken nytkin kun kirjoitan tätä juttua koska olen kaukana kotoa ja ikävöin mun siskoa kun ajattelen häntä. Toivon vaan että tää loppuu ennen kun menen töihin ettei uudet työkaverit luule et oon joku vammanen.

Jossain vaiheessa keikkaa tuntui että olisin kidutuskammiossa. Tämä mitä näet ei tule enää toistumaan. Sekunti on lyhyt aika ja ne vilisevät kilpaa ohitsesi kun sinä vielä kehtaat tuhlata aikaa silmien räpyttelyyn. Tiedätkö kuinka monta sekuntia, ilmettä ja räjähdystä sinulta jää senkin takia näkemättä? En siis vain millään halunnut, että tämä olisi lopullista. Toisaalta toivoin että kärsimys jo päättyisi.

Onneksi PMMP soitti Tytöt-kappaleen viimeisenä, sillä kappaleella on mulle ehkä eniten omakohtaista tunnearvoa koska pääsin sen musiikkivideoon mukaan. Jenni Vartiainenkin oli lavalla, mikä onneksi vei hetkeksi huomion pois lopun lähestymisestä. Sitten se kaikki yhtäkkiä loppui. PMMP tuli vielä oman kokoonpanonsa kanssa kumartamaan ja mieleeni syöpyi varmaankin iäksi Miran itkuinen katse yleisöön heidän poistuessaan takavasemmalle. Loppukevennykseksi Mira huusi vielä: "Vittuun kaikki!"

Siinä se oli. PMMP:tä ei enää ole. Me mietittiin Teijan kanssa monta kertaa että miten ne sitten voi lopettaa sen viimeisen keikkansa: lähteekö ne vaan menee, sanooko ettei ne lopetakaan vai tuleeko maailmanloppu? Ne toteutti ensimmäisen veikkauksen.

Viikko tuon keikan jälkeen, en ole pystynyt vielä kuuntelemaan PMMP:tä lukuunottamatta Lappiinlähtöpäivääni. Musta tuntui että Matkalaulu-levy sopisi hyvin läksiäispäivääni säestämään ja se kyllä teki tehtävänsä. Itkin hetken sitä kuunnellessani mutta sen jälkeen itse matkaan lähtö ei enää itkettänyt. Kai tässä menee vielä tovi ennen kuin uskallan päästää biisit taas pääni sisään, mutta onhan mulla aikaa.

Tässä parhaita otoksia PMMP:n Jäähallikeikoilta 26.-27.10.2013

Paula ampui sydänpyssynsä suoraan lavalle :D