Haikein jäähyväisin

Levin kylä ylhäältä päin

Olen surrut kauden loppumista jo yhdeksän viikkoa. Tänä aamuna heräsin viideltä säpsähtäen ajatukseen, että tämä kaikki on tässä, hetken, eikä auta vaikka kuinka yritän kauhoa aikaa lisää syliini. Katsoin kostunein silmin ikkunastani ulos. Taivas on tiputtanut viattoman valkean lumipeitteen tämän syntisen kylän ylle. Se on ihan kuin luotaan työntävä jäähyväinen, muisto siitä mitä tämä kausi on ollut. Mielessäni välähtää ajatus että aika olisi kääntynyt takaisin marraskuuhun, tältähän täällä juuri silloin näytti ja aivotoimintakeskukseni tulee lopputulokseen, että mun (eikä varmasti kukaan muunkaan) hermot jaksaisi painaa samanlaista puolivuotista tähän päälle, mitä tämä talvi on ollut.

Yksi asia jäi kertomatta Porolaisen oppaassa, joka meille kaikille työntekijöille kauden alussa annettiin. Nimittäin se miten täältä lähdetään. Laivalta lähdetään palauttamalla työvaatteet, tekemällä hyttisiivoustilaus sekä käymällä purserin juttusilla. Täältä en osaa lähteä. Ainakaan korrektisti. Saan varmasti itkukohtauksen (se ei olisi nytkään kaukana), halaan kaikkia vastaantulevia ihmisiä, yritän jatkaa viimeistä työvuoroani loputtomiin ja viimeisenä varmaan yritän raahata Levi-tunturin matkalaukkuuni. Siis miten se tehdään tyylikkäästi?!

Pahinta tässä kaikessa on se että olen ajatellut tämän once in a lifetime -jutuksi. Nyt haluan jäädä tänne, pelkään ulkona odottavaa oikeaa maailmaa. Tämä kupla on ollut kehto, jossa saamme telmiä ja riehua ihan miten haluaa. Uskon kyllä että elämä alkaa heti rullaamaan kun lähtö täältä tulee, onhan mulla joukko ihania ihmisiä ja suunnitelmia odottamassa, mutta se lähdön kynnys on mulle kaikkein suurin. Kuinka irroittaa ote tästä maailmasta, näistä ihmisistä, joita en koskaan saa takaisin? Haluaisin sanoa suoraan että palaan tänne heti syksyllä mutta tiedän itsestäni, että suunnitelmat tulevat muuttumaan moneen kertaan.

Yksi asia, mitä koitan analysoida tämän kaiken jäähyväisten ja haikeuden sirkuksen keskipisteessä, on mitä olen saanut irti Levistä. Luulen, että tajuan tämän seikkailun todellisen vaikutuksen ja merkityksen elämääni vasta sitten kun olen jo lähtenyt. Nyt kuitenkin tiedän, että olen onnistunut lataamaan itsestäni version 2.0 (lue alkukauden tekstejäni) ja sen viimeiset päivitykset saapuvat tietoisuuteeni kun saan sekoituksen uutta ja vanhaa elämääni ympärilleni.

Tahdon ennen kuin kaikki näkee mut silmät kiinni turvonneena itkijänaisena juoksemassa ympäri kyliä kuin hullujen huoneelta karannut päätön potilas, tahdon kiittää KAIKKIA LEVILÄISIÄ KAUDESTA ja innoituksesta uusiin asioihin, uusista näkökulmista, elämänkirjon ja näkemyksen laajentamisesta ja ihan kaikesta! KIITOS!

Alla oleva kuva aiheutti tämän ilmeen.

Panoraman tuhat miljoonaa porrasta.

KIITOS! <3