Hullu Poro Areenan top 3

Olen käynyt tänä talvena keikoilla enemmän keikoilla kuin varmaan koko elämäni aikana. On ollut Adidaksen sandaaleissa ja urheilusukissa bailaavaa Sini Sabotagea, mikkijohtoon kompuroivaa Jonne Aaronia, sirkuskaravaania muistuttavaa Kuningasideaa, koomaisen Nylon Beat -fanin herättävää Eriniä ja vaikka mitä. Loppukaudesta Hullu Poro Areenan lavalla ehtii hikoilla kymmeniä artisteja ennenkuin se laitetaan naftaliiniin. Tänään sen nariseville puulaudoille hypähteli Jenni Vartiainen, kolmannen kerran.

Olen nähnyt Vartiaisen keikan kerran aiemmin, se oli Provinssirockissa muistaakseni vuonna 2011. Kaukaa katsottunakin keikka jäi mieleen ja muistan itkeneeni aurinkolasieni takana Missä muruseni on -kappaleen soidessa. Jenni näytti energiseltä ja riehakkaalta lavalla, mä olin aiemmin luullut että sen lavaesiintyminen olisi vähintäänkin hillitty, pliisu ja kainosteleva (tämä koska useat biisit on hyvin rauhallisia, täynnä rakkauden ja vapauden ristiriitaista kaipuuta).

Nyt, pari vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Jenni Vartiaisen keikkoja Levillä ja odotin niitä todella innolla. Hillittyä ja tarkasti tiedostettua lavaolemusta mä en voi olla ihailematta. Jenni osaa päästää suustaan sammakon mutta samalla näyttää siltä että niin kuuluikin tapahtua. Hän lennähtelee ympäri lavan edustaa ja saa yleisön mukaan pelkästään kätensä heilautuksella. Hän laulaa korkealta huolettomasti ja näyttää nauttivan omasta erinomaisuudestaan aidosti, mutta se ei haittaa, koska siitä varmasti nauttii ihan jokainen keikan vieraskin. Jenni ilahduttaa esityksen raikkaudella, uusilla koukuttavilla biisisovituksilla ja yhdellä tärkeällä asialla, jota voisi kuvitella artistille vaikeaksi jutuksi koko keikan ajan - läsnäolo. Häntä näytti oikeasti kiinnostavan, onko yleisöllä hauskaa ja tuntui kuin jokainen olisi saanut hymyilevän silmiin vilkaisun osakseen. 

Musta oli myös mahtavaa että myös bändin pojat eli soittajat meni kaikki ihan sekaisin niistä biiseistä ja jorasivat mukana ihan kympillä. Oon nähnyt niin paljon erilaisia performansseja Areenan lauteilla että huomaan kyllä kun esiintyjä oikeasti viihtyy ja nauttii lavalla olosta. 

Jenni Vartiainen onkin tällaiselle eron tuskasta toipuvalle PMMP-fanille parasta mitä tästä maasta voi löytyä. Kuten useissa torvissa on toitotettu, hän ei vain laula biisejä, hän on ne kaikki biisit. Se on totta. Vaikka settilistasta löytyi selkeästikin suurimmalle osalle ihmisistä tuntemattomampi kappale silti Vartiaisen otteesta ei päässyt tippumaan. Hän vaikuttaa olevan vaikeasti luettava paketti täynnä syvää rauhaa ja ihailtavaa itseluottamusta joka säteilee ympärilleen roihuavaa sekoitusta iloa ja lohtua. Sitä täällä tarvitaan. Jenni Vartiainen on uskomaton ja mä varmaan hehkutan tätä vielä pitkään. Tulen muistamaan nämä kolme iltaa Areenan parhaimmistona. Kiitos!