Mä oon varmaan mukana jo ens vuoden Salppurin kisoissa
Kävin yhellä vapaalla kokeilemassa luisteluhiihtoa. Sehän näyttää ihan helpolta, ootte varmaan telkkarista nähny. Suksivuokraamon poika kysäisi olenko kokeillut tyyliä aiemmin. Tunnustin ilman kolmannen asteen kuulustelua heti että ehei, tämä on ensimmäinen kertani. Luulen että sen kasvoilla käväisi ehkä lievä ironinen hymyn häivähdys kun se kertoi miten luistelusuksien siteet saadaan lukkoon.
Koska edellisenä iltana olin ollut baarissa puolipitkän kaavan mukaan (tämä koska edellisenä iltana olin vielä töissä), mulla oli tietenkin ehkä vähän epävarma olo itsestäni ja samalla vähän liiankin tietoinen olo ohikulkevien ihmisten pitkistä katseista. Siispä päätin marssia ylpeänä yliurheilullisissa Adidaksen trikoissani Immeljärven rannan kupeeseen ennen kuin aloitan komediashown varsinaiden päänumeron.
Sukset menivät jalkaan suunnitellusti. Ne pysyivät paikallaan ja tuntuivat melkein ihan murtomaasuksilta. Pidin pienen meditointihetken samalla kun koko maailmaa siunaten yritin laittaa kävelysauvan näköisiä keppejä ranteisiini kiinni ja näyttiväthän ne lopulta ihan oikein asennetuilta, tosin operaatiossa toinen lapanen venyi lähes tunnistamattoman muotoiseksi kun se jäi koko ajan siihen vitun tarranauhaan kiinni. Suljin silmäni ja näin sieluni silmin ensin jonkun tositoimissa olevan huippuhiihtäjän jonka muistaakseni bongasin joskus Salppurin kisoissa ja sen jälkeen näin itseni tekevän samoin. Avasin silmäni ja aloitin.
Huomasin heti että oli virhe aloittaa mitättömän mäen juuresta, se oli niin olematon että sitä tuskin olisi päässyt edes pulkalla alas. Silti hienot luistelusukset jalassa sen voittaminen tuntui (ja voin ehkä veikata että myös näytti) jonkun nääntyneen vuohen epätoivoiselta yritykseltä kavuta Mount Everestin huipulle ilman happinaamaria. Ensimmäisenä ajatuskuplaani ilmestyi vuokraamon pojan kuva ja sen hymy ei ollut enää lainkaan ystävällinen vaan pikemminkin vahingoniloinen. Sukset ei luistaneet lainkaan suunnitelmien mukaan ja meinasin vähän väliä horjahtaa pois reitiltä. Pian eteeni ilmestyi onneksi edellisen ylämäen kokoinen alamäki, jossa kohtasin pari kolme kanssahiihtäjää (VINKKI! Jos lähdet hiihtämään tai oikeastaan tekemään mitä vaan mistä et tiedä mitään, pukeudu vähän omituisesti ja muista aurinkolasit. Älä morjesta kenellekään tai kiroile suomeksi. Silloin muut saattavat ehkä luulla sinun olevan ulkomaalaisturisti eikä silloin kohtaamasi häpeä ole ylivoimaisen suurta.) ja sitten olinkin jo Immeljärven jäällä.
Sukset luistivat vaihtelevalla menestyksellä ja huoli vastaantulevien hiihtäjien huumoriyliannostuksesta ei tosiaankaan parantanut suoritustani. Nilkatkin tuli kipeäksi ja tuli kylmä kun aurinko päätti mennä pilveen juuri kun olin päättänyt lähteä ihanalle pikku hiihtoretkelle. En tiedä hiihdinkö Immeljärven päähän eikä oikeastaan kiinnostakaan mutta löysin latukahvilan ja kävin siellä juomassa kylmän colan. Siellä muistan ajatuksissani käyneen muun muassa seuraavanlaisia mietteitä: "Enkai mä joudu vittu hiihtää vielä takaisin täältä", "Tosta helvetin huonosti vetävästä takasta jää varmaan kaikki vaatteet haisemaan ihan savulle" sekä "Miks mä otin kokista kun mulla on jo muutenki tarpeeks kylmä".
Virvoittavan tauon jälkeen lähdin suuntaamaan takaisin ladulle enkä meinannut liukastua kuin kaksi kertaa. Paluumatkalla hiihto onneksi tuntui jo sujuvan ja ehkä olinkin jo parin kilometrin matkallani oppinut edes kaukaisesti luisteluhiihtoa muistuttavan tekniikan. Voin väittää, että astronauteilla varmasti on helvetin vaarallisilta avaruusseikkailuilta palatessaan samanlainen fiilis kun mulla kun sain vihdoin Levihotellin liepeillä ottaa sukset pois jalasta. Hengitin syvään Levin takkuista ilmaa ja kiitin Luojaa siitä etten kaadunnut koko matkan aikana enkä vajonnut jäihin. Palautin sukset maailman epäuskottavin tekohymy naamallani ja päätin palkita itseni saunareissulla ja hyvällä ruualla. Sitä ennen haluaisin kuitenkin sen kuuman juoman, ja sitähän saa Vinkkarista. Ja niin, siellähän sitä sitten suunnitelmat vähän muuttui mutta eipä siitä sen enempää!
Koska edellisenä iltana olin ollut baarissa puolipitkän kaavan mukaan (tämä koska edellisenä iltana olin vielä töissä), mulla oli tietenkin ehkä vähän epävarma olo itsestäni ja samalla vähän liiankin tietoinen olo ohikulkevien ihmisten pitkistä katseista. Siispä päätin marssia ylpeänä yliurheilullisissa Adidaksen trikoissani Immeljärven rannan kupeeseen ennen kuin aloitan komediashown varsinaiden päänumeron.
Sukset menivät jalkaan suunnitellusti. Ne pysyivät paikallaan ja tuntuivat melkein ihan murtomaasuksilta. Pidin pienen meditointihetken samalla kun koko maailmaa siunaten yritin laittaa kävelysauvan näköisiä keppejä ranteisiini kiinni ja näyttiväthän ne lopulta ihan oikein asennetuilta, tosin operaatiossa toinen lapanen venyi lähes tunnistamattoman muotoiseksi kun se jäi koko ajan siihen vitun tarranauhaan kiinni. Suljin silmäni ja näin sieluni silmin ensin jonkun tositoimissa olevan huippuhiihtäjän jonka muistaakseni bongasin joskus Salppurin kisoissa ja sen jälkeen näin itseni tekevän samoin. Avasin silmäni ja aloitin.
Huomasin heti että oli virhe aloittaa mitättömän mäen juuresta, se oli niin olematon että sitä tuskin olisi päässyt edes pulkalla alas. Silti hienot luistelusukset jalassa sen voittaminen tuntui (ja voin ehkä veikata että myös näytti) jonkun nääntyneen vuohen epätoivoiselta yritykseltä kavuta Mount Everestin huipulle ilman happinaamaria. Ensimmäisenä ajatuskuplaani ilmestyi vuokraamon pojan kuva ja sen hymy ei ollut enää lainkaan ystävällinen vaan pikemminkin vahingoniloinen. Sukset ei luistaneet lainkaan suunnitelmien mukaan ja meinasin vähän väliä horjahtaa pois reitiltä. Pian eteeni ilmestyi onneksi edellisen ylämäen kokoinen alamäki, jossa kohtasin pari kolme kanssahiihtäjää (VINKKI! Jos lähdet hiihtämään tai oikeastaan tekemään mitä vaan mistä et tiedä mitään, pukeudu vähän omituisesti ja muista aurinkolasit. Älä morjesta kenellekään tai kiroile suomeksi. Silloin muut saattavat ehkä luulla sinun olevan ulkomaalaisturisti eikä silloin kohtaamasi häpeä ole ylivoimaisen suurta.) ja sitten olinkin jo Immeljärven jäällä.
Sukset luistivat vaihtelevalla menestyksellä ja huoli vastaantulevien hiihtäjien huumoriyliannostuksesta ei tosiaankaan parantanut suoritustani. Nilkatkin tuli kipeäksi ja tuli kylmä kun aurinko päätti mennä pilveen juuri kun olin päättänyt lähteä ihanalle pikku hiihtoretkelle. En tiedä hiihdinkö Immeljärven päähän eikä oikeastaan kiinnostakaan mutta löysin latukahvilan ja kävin siellä juomassa kylmän colan. Siellä muistan ajatuksissani käyneen muun muassa seuraavanlaisia mietteitä: "Enkai mä joudu vittu hiihtää vielä takaisin täältä", "Tosta helvetin huonosti vetävästä takasta jää varmaan kaikki vaatteet haisemaan ihan savulle" sekä "Miks mä otin kokista kun mulla on jo muutenki tarpeeks kylmä".
Virvoittavan tauon jälkeen lähdin suuntaamaan takaisin ladulle enkä meinannut liukastua kuin kaksi kertaa. Paluumatkalla hiihto onneksi tuntui jo sujuvan ja ehkä olinkin jo parin kilometrin matkallani oppinut edes kaukaisesti luisteluhiihtoa muistuttavan tekniikan. Voin väittää, että astronauteilla varmasti on helvetin vaarallisilta avaruusseikkailuilta palatessaan samanlainen fiilis kun mulla kun sain vihdoin Levihotellin liepeillä ottaa sukset pois jalasta. Hengitin syvään Levin takkuista ilmaa ja kiitin Luojaa siitä etten kaadunnut koko matkan aikana enkä vajonnut jäihin. Palautin sukset maailman epäuskottavin tekohymy naamallani ja päätin palkita itseni saunareissulla ja hyvällä ruualla. Sitä ennen haluaisin kuitenkin sen kuuman juoman, ja sitähän saa Vinkkarista. Ja niin, siellähän sitä sitten suunnitelmat vähän muuttui mutta eipä siitä sen enempää!
Kommentit
Lähetä kommentti