Pakina auringonpistoksen alta
Kaksi pihakeinua kiikkuu tyhjinä tuulessa. Yhtäkkiä tuuli lakkaa ja keinut pysähtyvät vastakkain. Kaksi vanhaa kaverusta, kato perkele. "Mites", kysäisee toinen niin totuttuun sävyyn, ettei aikaa tarvitse tuhlata tervehdykseen. "No eihän tässä (syvä huokaus), onhan tässä hommaa", vastaa toinen ehkä hivenen teennäisen raihnaisesti. Nämä kaksi keinua ovat tunteneet toisensa jo vuosia ja niiden päälle on istunut sukupolvittain lasten kuraisia perseitä. Ne keinuvat yleensä eri tahtiin, joten tällaiset kohtaamiset ovat nykyään harvassa varsinkin sen jälkeen kun toisen keinun ketjuja jouduttiin korroosion vuoksi hieman lyhentämään.
Luulisi, että vanhojen ystävysten jälleennäkeminen synnyttäisi iloisen naurunremakan tai ylitsepulppuavan puhetulvan. Nämä omiin maailmoihinsa tuupertunutta kettinkeihin solmittua laudanpätkää eivät edes huomaa alkaneen keskustelunsa tukehtuneen omaan lapsiveteensä. Ne toljottavat naulanpäät lasittuneina toistensa läpi mietteliäinä kuin juuri pohtisivat vastausta maailman suurimpaan filosofiseen kysymykseen. Minä seison vähän matkan päässä toisesta keinusta ja tarkkailen vähän kuin ulkopuolisena niitten touhua. Kaikessa siinä sanattomuudessa ja eleettömyydessä on jotain niin kiehtovaa, että alan miltei pakkomielteisesti etsiä niiden jokaisesta uloshengityksestäkin jotain merkitystä. Puhuuko ne yhtäkkiä jollain eri taajuudella? Onko ne vaipunu transsiin? Puhukaa nyt jotain saatana että minäkin kuulen. Yhtäkkiä tulee pakkomielteinen halu viskata vieressä loikoileva kivenmurikka lähimmän ikkunan läpi ja rikkoa tämä hulluuden partaalle ajava puhumattomuus.
Huomaan niskani taittuneen lähes notredamenkellonsoittajamaiseen asentoon tätä parivaljakkoa tarkkaillessani kun niistä toinen, ylemmäksi vedetty yhtäkkiä vähän liikahtaa ja tuhahtaa hiekkää räkien ikäänkuin päätteeksi tälle ei-mihinkään-johtaneeseen ajantuhlaukseen. Mä säpsähdän yllätyksen vallassa ja yritän suoristaa selkärankani normaaliin asentoon. Kumpikaan ei vieläkään sano mitään ja minä huomaan itse menneeni jo tässä vaiheessa aika diipille levelille. Ehkä ne testaa keskenään kuinka kauan mä kestän katsoa tätä paskaa? Nauraakohan ne mulle jos lähen tästä loukkaantuneena ja perässäni haistatan niille molemmille pitkät? Huipentuuko tämä farssi vielä mahtipontiseen lopetukseen? Olin mennyt jo liian pitkälle. Ehkä olen itsekin jo loikannut täysjärkisten junasta ja olen matkalla noiden kanssa samaan ulottuvuuteen.
"Jooh, semmosia..", kurvahtaa ylempänä riippuva keinu. "Ei kai tässä auta", tokaisee alempi täyttäen edellisen lauseen ja ottaa vauhtia ohi pahaa-aavistamatta livahtavasta tuulen vireestä. Niin ne jatkavat taas omia hommiaan, jäähyväisistä ei tietysti kuulunut narahdustakaan. Minä painuin sisälle turhautuneena ja koitan miettiä miksi joillekin on vaikeaa saada suunsa auki, ja joillekin se on aivan normaalia.
Luulisi, että vanhojen ystävysten jälleennäkeminen synnyttäisi iloisen naurunremakan tai ylitsepulppuavan puhetulvan. Nämä omiin maailmoihinsa tuupertunutta kettinkeihin solmittua laudanpätkää eivät edes huomaa alkaneen keskustelunsa tukehtuneen omaan lapsiveteensä. Ne toljottavat naulanpäät lasittuneina toistensa läpi mietteliäinä kuin juuri pohtisivat vastausta maailman suurimpaan filosofiseen kysymykseen. Minä seison vähän matkan päässä toisesta keinusta ja tarkkailen vähän kuin ulkopuolisena niitten touhua. Kaikessa siinä sanattomuudessa ja eleettömyydessä on jotain niin kiehtovaa, että alan miltei pakkomielteisesti etsiä niiden jokaisesta uloshengityksestäkin jotain merkitystä. Puhuuko ne yhtäkkiä jollain eri taajuudella? Onko ne vaipunu transsiin? Puhukaa nyt jotain saatana että minäkin kuulen. Yhtäkkiä tulee pakkomielteinen halu viskata vieressä loikoileva kivenmurikka lähimmän ikkunan läpi ja rikkoa tämä hulluuden partaalle ajava puhumattomuus.
Huomaan niskani taittuneen lähes notredamenkellonsoittajamaiseen asentoon tätä parivaljakkoa tarkkaillessani kun niistä toinen, ylemmäksi vedetty yhtäkkiä vähän liikahtaa ja tuhahtaa hiekkää räkien ikäänkuin päätteeksi tälle ei-mihinkään-johtaneeseen ajantuhlaukseen. Mä säpsähdän yllätyksen vallassa ja yritän suoristaa selkärankani normaaliin asentoon. Kumpikaan ei vieläkään sano mitään ja minä huomaan itse menneeni jo tässä vaiheessa aika diipille levelille. Ehkä ne testaa keskenään kuinka kauan mä kestän katsoa tätä paskaa? Nauraakohan ne mulle jos lähen tästä loukkaantuneena ja perässäni haistatan niille molemmille pitkät? Huipentuuko tämä farssi vielä mahtipontiseen lopetukseen? Olin mennyt jo liian pitkälle. Ehkä olen itsekin jo loikannut täysjärkisten junasta ja olen matkalla noiden kanssa samaan ulottuvuuteen.
"Jooh, semmosia..", kurvahtaa ylempänä riippuva keinu. "Ei kai tässä auta", tokaisee alempi täyttäen edellisen lauseen ja ottaa vauhtia ohi pahaa-aavistamatta livahtavasta tuulen vireestä. Niin ne jatkavat taas omia hommiaan, jäähyväisistä ei tietysti kuulunut narahdustakaan. Minä painuin sisälle turhautuneena ja koitan miettiä miksi joillekin on vaikeaa saada suunsa auki, ja joillekin se on aivan normaalia.
Kommentit
Lähetä kommentti