Kodittomia kissoja ei saa rapsuttaa
Tällä hetkellä loikoilemme hotellimme aurinkokannella ja Teija kehui että mä oon vielä valkosempi kun mun valkoset bikinit. Totta se on ja ei Teijakaan ole vielä yhtään ruskeampi vaikka se yrittää uskotella itelleen koko ajan niin.
Aamupäivällä kun heräsin krapulaloukustamme kävin tyyliin tunnin suihkussa ja lähin ostamaan meille aamupalaa. Hedelmäkaupasta appelsiineja, nektariineja ja mansikoita, paikallisesta Siwasta juustoa, salamia, oliiveja, limua ja vettä ja jostain ihanasta pikku patisseriesta juustoleivän, croissantteja ja kahvia. Niillä sain armaan siskon raatoni ylös sängystä ja mitä ei jaksettu syödä pakattiin reppuun ja lähdettiin kävelemään kohti Parc Guellia, joka on noin kilsan päässä meijän hotellista.
Jos sen mäen päälle kiipeämistä pitää urheilusuorituksena, jopa paraolympialaisten monivammaiset eläkeläiset olisi varmaan päihittäny meijät. Mutta onneksi meidän näkökulmana oli rahansa juoneet rääsyläiset, joten vaikutimme vähintään supersankareilta. Vettä ja jääteetä ja limpparia ja kaikkea juomakelpoista nestettä kului litroittain kun kampesimme itseämme yläilmoihin ja lopulta saavutimme Parc Guellin portin. Paikkaa ei ole turhaan kehuttu paratiisiksi, siellä oli tosi kaunista ja näimme huipulta koko Barcelonan. Näky oli unenomainen ja pysäyttävä. Tää kaupunki on niin iso, kuin maailman isoin labyrintti jonka koluamiseen ei yksi elinikä riittäisi. Joka kulmalta löytyy jotain kiinnostavaa.
Ostimme retkemme kunniaksi mehujäät ja nyt naahustimme tänne hotellille lepuuttamaan happimyrkytyksen vallassa olevia aivojamme. Päätimme röhnöttää täällä kunnes tulee helvetinmoinen nälkä, eli ei enää pitkään, ja sitten lähetään kaupungille ettimään meijän vaatimustasoa vastaavaa ravitsemisliikettä ja tappelemaan. Saa nähdä mitä sitten keksitään.
Huomenna on ehkä jo aika etsiä se biitsi.
Täällä Teijakin on alkanut tajuamaan miten tärkeää on joskus olla tekemättä mitään tai tekemään just sitä mitä huvittaa ilman aikatauluja tao rajoja. Olikin ihanaa kuulla Parc Guellin trooppisen puutarhan keskellä siskoni suusta sanat:
"Elämä on ihanaa."
Aamupäivällä kun heräsin krapulaloukustamme kävin tyyliin tunnin suihkussa ja lähin ostamaan meille aamupalaa. Hedelmäkaupasta appelsiineja, nektariineja ja mansikoita, paikallisesta Siwasta juustoa, salamia, oliiveja, limua ja vettä ja jostain ihanasta pikku patisseriesta juustoleivän, croissantteja ja kahvia. Niillä sain armaan siskon raatoni ylös sängystä ja mitä ei jaksettu syödä pakattiin reppuun ja lähdettiin kävelemään kohti Parc Guellia, joka on noin kilsan päässä meijän hotellista.
Jos sen mäen päälle kiipeämistä pitää urheilusuorituksena, jopa paraolympialaisten monivammaiset eläkeläiset olisi varmaan päihittäny meijät. Mutta onneksi meidän näkökulmana oli rahansa juoneet rääsyläiset, joten vaikutimme vähintään supersankareilta. Vettä ja jääteetä ja limpparia ja kaikkea juomakelpoista nestettä kului litroittain kun kampesimme itseämme yläilmoihin ja lopulta saavutimme Parc Guellin portin. Paikkaa ei ole turhaan kehuttu paratiisiksi, siellä oli tosi kaunista ja näimme huipulta koko Barcelonan. Näky oli unenomainen ja pysäyttävä. Tää kaupunki on niin iso, kuin maailman isoin labyrintti jonka koluamiseen ei yksi elinikä riittäisi. Joka kulmalta löytyy jotain kiinnostavaa.
Ostimme retkemme kunniaksi mehujäät ja nyt naahustimme tänne hotellille lepuuttamaan happimyrkytyksen vallassa olevia aivojamme. Päätimme röhnöttää täällä kunnes tulee helvetinmoinen nälkä, eli ei enää pitkään, ja sitten lähetään kaupungille ettimään meijän vaatimustasoa vastaavaa ravitsemisliikettä ja tappelemaan. Saa nähdä mitä sitten keksitään.
Huomenna on ehkä jo aika etsiä se biitsi.
Täällä Teijakin on alkanut tajuamaan miten tärkeää on joskus olla tekemättä mitään tai tekemään just sitä mitä huvittaa ilman aikatauluja tao rajoja. Olikin ihanaa kuulla Parc Guellin trooppisen puutarhan keskellä siskoni suusta sanat:
"Elämä on ihanaa."
Kommentit
Lähetä kommentti