Levin jälkeenkin on elämää

Olen siellä. Toisella puolella. Selvisin hengissä isoimmasta itselleni asettamastani haasteesta.  Päästin irti, jätin kaiken mitä mulla oli. Sulloin pienen elämäni matkalaukkuun ja pakenin. Ketä oikeastaan pakenin? Itseäni? Tulevaisuutta? Lahtea?

Nyt olen palaamassa. Palaan sinne mistä lähdin. Musta tuntuu että oon kasvanut maileja siitä mitä olin ja samalla pelkään että joudun ahtautumaan siihen samaan muottiin takaisin, josta pääsin repimään itseni ulos. Pyrin tekemään elämästäni ikimuistoisen enkä tule olemaan enää se sama tyyppi joka ei tiedä mihin kuuluu. Nyt tiedän ,ettei mun tarvii kuulua mihinkään. Mun on hyvä näin vaikka mahanpohjaa kouraisee välillä totuuden huudahdus että hei idiootti sulla ei ole kotia. Mun koti on mun pään sisällä, just siellä missä sattuu huvittamaan.

Siirtymää Pohjoisesta Etelään helpotti viikon hengähdys Torniossa, joka toimi mulle vähänkuin sukeltajien painekammio. Pitää odottaa hetki ettei oikean maailman tuulet revi mua silpuksi. Mulla oli aikaa analysoida kaikkea elämää ja samalla viettää aikaa mulle tärkeän ihmisen kanssa.

Nyt oon valmis. Etelä, mä oon tulossa suunnilleen Oulun korkeudella ja aion ottaa sut just niinkuin haluan, kaupungit siinä järjestyksessä kuin haluan. Mulla on niin paljon kavereita nähtävänä että melkein pelottaa. Pelottaa miten paljon mua ootetaan ja miten paljon musta välitetään.