Olemme Aapiskukon kohdalla

Herään autosta turvavöihin köytettynä. Niskat ovat vääntyneet kummalliseen asentoon ja ruotoni oikaiseminen takaisin istuma-asentoon on kivulias temppu. Missä minä olen? Onko minut kidnapattu? Alkaa hieman jännittää. Kuuntelen auton ääniä. Se ajaa tasaisella kaasulla mutta hiljentää pian. Autossa on lämmin ja kuulen etupenkiltä jotain mutinaa. Raotan varovasti rähmäisiä silmiäni...

Ahaa. Etupenkillä istuvat vanhempani ja yhtäkkiä muistan että eihän minua ole siepattu vaan olen istunut tähän autoon pari tuntia sitten ihan vapaaehtoisesti. Takapenkillä minulla on matkaseurana muun muassa kenkälusikka, sammutuspeite, perintölamppu ja jotakin astioita. Loppu omaisuuteni seuraa meitä kuomulla peitetyssä kärryssä. Muutto on käynnissä.

Olen ollut jo koko tämän viikon virallisesti seinäjokelainen mutta tänään hoidetaan käytännön puoli. Tetriksen lailla taidokkaasti lastattu kuorma kuljetetaan uuteen kotikaupunkiini ja pääsen viimein laittamaan itselleni asian, josta olen koko kevään ja kesän haaveillut: kodin.